Suomalaisia kirjailijoita | Page 9

ajan sivistynyt tapa ja
sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen
ja Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu
yhä syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään

vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
tullut--professoria.
Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja
uusia ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin,
vaan jotka niin monessa suhteessa vaativat Umwertung aller Werte,
kaikkien entisten arvojen uudesta-arvioimista.
Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme
Runebergiin saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle
vallankumoukselle.
Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan,
ilman että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen muodon hän tahtoi säilyttää,
joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
laita Hannassa, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
_Idylleissä_ ja epigrammeissa taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, eepilliset ja
draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen kehityskulkunsa
hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen» realisminsa) luo
Kuningas Fjalarissa kokonaan uuden muodon itselleen, plastillisen
kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja vaskeen-valetun
kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, muinais-vikingiläinen
ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen maa-emoaan: hän kohoaa
maailmankirjallisuuteen.

Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
parhaiten--sankareita.
Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä
suhtautuvat Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala
muinaisgermaaniseen taikka myös muinaishelleeniseen
kertomarunouteen: sen voima on suurempi inhimillisyys siinäkin, missä
jälkimmäiset voittavat suuremmalla täsmällisyydellään taikka
kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri _Härkä-Tuomossa_ ja
_Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä silmiinpistävimmin.
Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen käsittelyn
arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään kirjallista
lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän todella tunsi ja
olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän uskalsi käydä
siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän sen teki, siitä
saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä vaistoaan ja
edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, etupäässä
juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin Runeberg oli
lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne
heti tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta
kuitenkin niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri
sepä tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain

sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä
tuoksuvine lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän
edessämme, kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että
vesi herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee
siirtyneensä autuaitten asuinsijoille.
Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin,
mahtipontiseen ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin,
nimismiehiin, lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda
yhtään nikamaa tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein
vähimmän tietysti kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja
räätäleitä, jotka seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin
keskivälillä, josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä
kuuluu vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän
itsekin, kaikki hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään,
kaikki--mustalaisetkin--ovat yhtä oikeutettuja jäseniä tässä
erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei ole olemassa siinä vain toisen
vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa elämäntarkoitustaan.
Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja
»pyörryttävä» sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa
valaistuksessa, aina se on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia
luonteenomaisia piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä