Sattumuksia Jänislahdella | Page 2

päähuivinsa nurkat leukansa alle
lujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi
sisälle.
Rovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun
puhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi
seisomaan oven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä
hän oikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään
kuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi,
juuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan
kannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun
talonpoikaispukuisen akan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi
mustaa silmää, kuin nutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.
Rovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen
näköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran
mielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta
kuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: "Mitäs teillä olisi asiaa?"

"Rovastinnalle minulla olisi", kuului Kaisan alakuloinen sana ja
samalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista, jota
voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä,
mikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä
keksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä
suusta kuuluivat sanat: "Mitä teillä minulle olisi?"
"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan
teitä näkemään", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat,
tuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan
yhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan
silmien nurkissa ja pää painahti alemmas.
Tämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi
mitään sanoa kiirehti sanomaan:
"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden
isännän."
"Miten niin", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin
kääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan
laita oikeastaan on.
"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla", alkoi emäntä, "ja
sitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi
kolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin
rovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän
tämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen
rovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan
sylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta
se on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me
muutkaan."
"Jahtirannan mökki" -- keskeytti rovastinna. "Siitä oli jo illalla puhetta...
No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan. Ettehän vielä
tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut. Tulkaahan tänne
istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen rovasti ja
rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin, niin kyllä surut

haihtuvat."
Tämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen
sohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui
yhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui
niihin rovastinnan sanoihin "ihmisiä sitä mekin olemme" ja siihen, että
hän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa,
joka sai istua rovastinnan vieressä.
Rovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat "oikeammin
rovastinna", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan
elämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on
entisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi:
"Onhan se kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta
ennen kaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa
orpojen huudon... Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän
talon asukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen
kantaaksemme elämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun
Jahtirannan mökki on meidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman
talon perhettä, tunnutte ihan sukulaiselta meille."
"Niin se on tosi se vanha sananlasku", keskeytti Jokilahden emäntä
iloissaan, "löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei luullut
päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli sen
ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään lähtien".
"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään
lähtien", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.
Mutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa
asemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen
Kaisan kohtaloa jatkoi: "Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan
leskeksi jääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta
useimmassa tapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin
silmänräpäyksessä kun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies".
"Hukkui"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa
kupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti

sanoi: "Herra Jumala sentään".
"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten", jatkoi
Jokilahden emäntä. "Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan
viisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle".
"Herra Jumala! mihin ne niin?"
"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia
lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on
korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken
nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli lasti
horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon ja
miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu
nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi
tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".
"Hyvä Isä sentään... Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se oli
kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä... Voi voi sentään, että ihmiset eivät
ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi
rovastinna ja tummissa