Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 2

me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me
laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me
luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja
korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita
jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun
kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun
silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana
keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen
kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi
rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me
uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni
nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti
ympäri kummissaan ja--uinahti uudestaan.
Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki
vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois
uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain
sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa
vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin
kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on
veljiä vaan-- oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen
yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja
että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin
ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa
lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä
rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks-- voi, kuinka se sentään on
ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka
häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi
kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän
raakuuden, tyhmyyden-- niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten
rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä
hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä
mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään
ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi,
niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia

taon ja lyön-- oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat
vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja
kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen-- oi,
onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä
jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui
nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei
milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt
rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret
unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän,
aurinkohon. Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa,
hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi
vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian.
Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen. En tahtois vielä mä kuolla. Mut
kuulkaa, jo äitini huhuilee Tuonen aaltojen tuolla puolla. Oi, odota
hetkinen, äityein! En viel' olis valmis ma matkallein, mun syömeni on
niin syyllinen. Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että
mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli
onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan
ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik'
on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan
kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä,
syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on

niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks
tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen
onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos
sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma
lapsen aikoihin-- kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat
kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.

II. LAULU METSÄSTÄ.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: »Oli lahden rannalla talo ja
kauvaksi yöhön kaameaan sieltä vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista,
kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks, joss' äiti se
valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio
huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu
uus ja kummulla