hän päästään 
puisti,
Lausui suistain tuskaa rinnan: 
"Häät ois meillä valmiit, armas,
Jos nyt ois kuin onnen aikaan;
Mutta aattelitko, minne
Vapaan maamme Maurit saikaan? 
"Ei, nyt täytyy eriin meidän,"
-- Ja hän peitti silmää sorjaa: --
"Kuolla voin, mut ei enää rinnat
Imettää voi Maurein orjaa!" 
1901. 
TRUBADUURI. 
Kuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan,
Hän valloittanut oli 
helmen, kevätriemujen maan.
"Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui 
miekat,
Ma hoviini tahdon liittää maan lauluniekat. 
"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen,
Ja juuri uljaimman 
heistä, Guillem Dorén.
Kai uhman nään, mut loistoon hän salaa 
huokaa!
Te lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa." 
On kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään,
He trubaduurin jo 
sisään tuo keskessään.
Vait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka;
On olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka. 
"Haa, valtaherraas vältät? -- ties hiipivä vuorille on,
Miss' yöhön 
huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond.
Mut hänet löin ja rauhan 
Provence'iin saatoin:
Lie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi 
maatoin. 
"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut -- vai?
Miss' urhot 
sankaritöistään ikimaineen sai!
Ei yössä laulu viihdy, sä käy siis 
valoon:
Ma tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon." 
Jo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee;
Hän soljesta kantelon 
päästää, Guillem Doré,
Sen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu --
Hänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu. 
"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon,
Mut toinen 
lauluni vielä jäi kanteloon:
-- He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot
--
Sä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot. 
"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence,
Ja kevään 
hehkuhun puhkes la gaye science.
Tääll' luona meren vienon ja 
vihreän vuoren
Se riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren. 
"Sa katsos, sankari, työtäs! -- on poltettu, ryöstetty maa! Ei päivän 
paahdetta vastaan pääs siimestä saa.
On orjan arkuus mykkä tai 
kuolon yötä,
Ja jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä. 
"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös,
Jota palkattu 
valhe lauluin ois laulava myös.
Ja laulu soikin sulle, et toivo turhaa,
Väkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa. 
"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on,
Ja sen saa urhea 
kansa, saa uljas Raymond.
Kautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' 
kuoli kansa" --
Ei loppuun laulanut koskaan hän lauluansa. 
Kuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee,
Ja kannel kädessä 
vaipuu Guillem Doré.
On otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli,
Ja 
herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli. 
Mut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan,
On veikaten 
lentänyt halki Provencen maan.
Ja vaikk' on kuningas kuollut, viel' 
laulu raikuu,
Väkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu. 
1901. 
UNELMA. 
Näin unta aavikoista
Ja kaupungin raunioista,
Min kirjokuvut 
hohtaa
Siin kesken aromaan.
Sen palatseihin santaa
Nyt ilman 
tuulet kantaa,
Ja minne silmä kohtaa,
On tyhjyys ja kuolo vaan. 
Jo sortui muurit ylväät,
Jo templein marmoripylväät
Ja 
malakiittilaikat
Ne raukee, lohkeaa.
Miss' aukes siimeet puistoin,
Ei tiedä tarut muistoin,
Siell' ehkä laidunpaikat
Nyt aron paimenet 
saa. 
Miss' oikeutt' istui valta,
Ja purppurateltan alta
Soi käskyt, joita 
kuuli
Maat, kansat nöyrretyt,
Ei herruus sieltä uhkaa!
Nään tomua 
ja tuhkaa --
Siell' loiston jäljet tuuli
Vain peittää ja hautaa nyt. 
Mut omaa kieltään ääneen
Nuo jättehet aian jääneen,
Nuo rauniot ja 
laatat
Ne vielä puhui siin:
Maan valtain mitätyyttä!
Ett' orjaks 
nöyrryt syyttä!
Ett' yössäs luottaa saatat
Sa valtoihin ylempiin! 
1901. 
IV 
SINULLE 
KEVÄTSATEEN JÄLKEEN. 
Mun korvihini vieno sävel ääntyi,
Kuin kielen hienoisen, mi sointuun 
sääntyi. 
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät,
Niin suhinassa kuului äänet 
herkät. 
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden
Ne kieri helmet 
sadepisaroiden. 
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui,
Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui. 
Ja eläväin ja kaikkein, miss' on henki,
Myös puiston pienoisimman 
hyönteisenki, 
Ja leppälintuin, jotka lauloi puissa --
Tuo sävel vienoinen soi kaikkein 
suissa. 
Ja huultas lämmintä kun koskin huulin,
Sun hengähdyksessäs tuon
äänen kuulin. 
Se soi kuin sävel ikisointuin maista,
Se sanomaa toi salaa 
ihmeenlaista. 
Se hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri,
Ja mik' on luomakunnan sielu 
suuri. 
1901. 
JÄIN YHTÄ SANAA VAILLE. 
Jäin yhtä sanaa vaille
Elon suurehen ongelmaan;
Kesä riemuten 
saapui maille
Ja loi jumaluudessaan. 
Mut nuoren vaimoni silmiin
Luon katseen uskotun niin,
Ja ilmoista 
soi sana ilmiin
Elon suurihin ongelmiin. 
1900. 
MA VARJOSSA KIRSIKKAPUIDEN. 
Ma varjossa kirsikkapuiden
Sun polvelles lasken pään
Ja haaveiss' 
uinailuiden
Kesän valkoista unta nään. 
Puu varttaan hiljaa huiskii,
Terät kukkien valkeain
Ne olkapäillesi 
tuiskii
Niin hienon puhtaina vain. 
Ota vastaan vihmova heile
Ja maasta unelmoi,
Min taivas on 
antanut meille,
Jot' ei keruubit vartioi. 
1901. 
TERÄT LIITÄVÄT KIRSIKKAPUISTA. 
Terät liitävät kirsikkapuista,
Ja virta vieno ne vie.
Se tyynine 
suvantoineen
Mun onneni kymi lie.
Suviyössä, mi tuoksuu ja värjyy,
Veet kultahan sulautuu;
Se lekkuu 
lännessä päivä
Ja idässä kuultaa kuu. 
Niin hiljaist' on ja tyyntä!
Ja koskien alla veet
Ne ahtaassa piirissä 
viipyy,
Mut siinä on syvenneet. 
1901. 
JA KUN SA NYT OLET YSTÄVÄIN. 
Ja kun sa nyt olet ystäväin,
Niin liekuta pääni uinuksiin.
Se on 
mietteissä harhaillut pois ja päin
Ja retkeilystä on uupunut niin. 
Oi, lämpöä hiukan se etsi vain,
Se kulki ja eksyi toivottomiin --
Kun nyt olet lämmin armahain,
Niin liekuta pääni uinuksiin. 
MUN RINNASSAIN SOI SÄVEL VAIN. 
Mun rinnassain soi sävel vain,
-- En tiedä, mikä toi sen --
Se hiljaa 
helkkyy huulillain,
Ja laulan lauleloisen. 
Se ailakois ja metsään sois
Ja liitäis mielimaitaan,
Se tietämättäin 
vie mun pois
Luo kullan kankaan laitaan. 
Ja syyn jos hait, niin kyllä kait,
Kun näin jäin laulun taikaan,
Sen 
aikaan vain sa yksin sait,
Vain yksin sait sen aikaan. 
1901. 
TÄÄLL' ALLA SALON PUIDEN. 
Tääll' alla salon puiden
Niin vienon tyyntä on.
En tiedä tuskista 
muiden,
Ja mieli on huoleton. 
Kuin kultaverkkoja kutoo
Joka oksalle sädevuo,
Ja puista kun 
piskoja putoo,
Kuin rubiinit säihkyy nuo.
Se haipui kauas sumuun
Jo äskeinen ukkossää,
Ja    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
