varjo aina 
muassain
Käy muiston haamu tuo. 
Kun murhe mielen valloittaa
Ja silmä kyyneltyy,
Ei murhe sitä 
yksin tee:
Se on myös muiston syy. 
Se mukanani vaeltaa,
Jos minne kulkenen;
Sit' aattelen, jos puhelen
Tai muita kuuntelen. 
Siit' erota en tahdokaan,
Se kanssain vanhentuu.
Se minun on! Ei 
niitäkään
Siit' tiedä kenkään muu. 
Muut muistot haihtuu, katoaa,
Yks säilyy yksinään:
Onk' iloinen vai 
suruinen,
En tiedä itsekään. 
Uusi aika. 
Käy myrsky, murtain kaikki voimallansa,
Syvästi aika uusi hengähtää;
Ja luulot vanhat horjuu juurillansa,
Pyhyydet muinaisuuden häviää. 
Rajusti aatteet iskee toisihinsa,
Ja eestä niiden urhot uhrataan.
Ei 
luota orja enää kahleihinsa:
Vapaana riehuin tuntee voimiaan. 
Ja kansain parhaat taistelussa kaatuu,
Ja uupumus jo voittaa sotijat,
Ja aatteet jalot alhaisiksi maatuu:
Näytöksen toisen toiset alkavat. 
Käy esiin joukko rauhaa suosivainen,
Se taistellut ei, vartoi aikaans, 
vaan:
Nyt uupui muut, nyt sill' on valta vainen,
Nyt parantaa se
tahtoo haavat maan. 
Ja la'it uudet laatii pieni henki,
Ja yhteiskunta muodostetaan näin
Juur' samallainen kuin ol' entinenki,
Vaikk' kiilloitettu vähän 
päältäpäin. 
Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee,
Ja kahleet uudet ihmishenki saa, 
--
Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee
Ja maahan kaikki murtaa, 
musertaa! 
Lohdutus. 
Murhe musta, haikea
Mieltäin ahdistaapi;
Elää on niin vaikea,
Oikein harmittaapi. 
Mut en toki huolissain
Itke enkä huokaa.
Lohdutus on tiedossain:
Pullo tänne tuokaa! 
Kyllä sitä soimaamaan
Vaivaa moni suuta;
Minä sitä kiitän vaan,
Enkä taida muuta. 
Pullon suusta voiteen saan,
Jot' ei tuhmat siedä:
Mailma muuttaa 
muotoaan,
Huolista en tiedä. 
Kohta sielt' on vuotanut
Eloon kirkastusta,
Valkoiseksi muuttunut
Murheenikin musta. 
Taneli Luukkonen. 
Näin Luukkonen rohkea lausui:
"Nyt teille mä tarjoan,
Te korpien 
väijyvät sissit,
Urotyön niin loistavan". 
"Teit' ajohon otuksen kutsun
Niin uljahan, voimakkaan,
Ett'ei sen 
vertaista nähty
Ole saloilla Suomenmaan." 
"Sen otuksen pyytää mä tahdon;
Mua siinä te auttakaa!
Kuningas
siit' teitä kiittää
Ja Ruotsin ja Suomen maa." 
"Nyt Venäjän mahtava Tsaari
Lähitienoilla majailee,
Hän, jonka 
rautainen koura
Sulo maatamme runtelee." 
"Nyt kuivata voimme kaikki
Verikyyneleet Suomenmaan.
Ken 
sortoa enään pelkäis,
Otus semmoinen saaliinaan?" 
Ja riemuiten sissit huusi:
"Sua seuraamme, Luukkonen!"
Mut 
Långström, iloinen veikko,
Hän huudahti nauraen: 
"Mä leikissä myös olen myötä,
Mut sitä te muistakaat:
Nuo otukset 
suuret ne potkii,
Ja koivet on voimakkaat." 
Jo nukkui levossa Tsaari,
Mut äkkiä heräjää,
Kun ulkona huudot 
kaikuu
Ja asehet helähtää. 
Nuo metsien hurjat sissit
Ovat tulleet peitossa yön
Nyt Tsaarin he 
vangita tahtoo,
Nyt alkavat verityön. 
Mut Tsaarin vartijamiehet
On uljaat taistelemaan.
Ei kuolemata he 
kammo,
Ei väisty he paikaltaan. 
Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
Ja vastus voitettu on,
Niin nähtihin, 
että Tsaari
Pois päässyt on pakohon. 
Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
Veriuhreja urhotyön:
"En teidän 
tähden mä tänne
Ole rientänyt halki yön". 
"Otus oiva täällä on nähty.
Sitä pyytää mä halusin.
Mut kurjien 
orjain ruumiit,
Mitä niistä mä huolisin?" 
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän naurahti, lausuen:
"Ei saalista 
aina saada,
Vaikk' ollaan jäljillä sen". 
"Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
Ett' ajettu milloinkaan
Niin jaloa otust'
ei ennen
Ole saloilla Suomenmaan." 
"Enk' usko, ett' edes vasta
Niin uljahan otuksen
Käy kimppuhun 
talonpoika,
Kuin käynyt on Luukkonen!" 
Unelma. 
Näin unta, että kuoltuain
Mä nukuin tyynnä haudassain,
Kun 
haudan aukeevan mä luulin
Ja äänen korvissani kuulin: 
"Vuossadat nukkunut jo oot,
Nyt kuolon sumut poistukoot.
Käy 
kulkemaan taas elon tiellä
Ja kansaasi sä etsi siellä." 
Mä nousin, lähdin kulkemaan
Ja hyvin tunsin oman maan:
Se 
nousnehelle nurmen alta
Viel' entist' tuntui kauniimmalta. 
Mut kuinka kuljin etsien,
Kansaani löytänyt mä en:
Mun maassain 
ventovieras kansa
Iloiten nautti onneansa. 
Se lauloi kielin vierahin:
"On Suomi maista ihanin".
Mut murhe 
sydämeni täytti,
Ja vieraalta mun maani näytti. 
Ja silloin lausuin huokaten:
"Pois hautaani käyn jällehen.
Ken 
yksinään jäi kansastansa,
Hän asuu parhain haudassansa". 
Mut kun näin mielein vaikeroi.
Mun korvissani laulu soi:
Se lauloi 
kansast' entisestä,
Sen taistelusta viimeisestä, 
Ja kertoi, kuink' eest' isäinmaan
Se tyynnä kulki kuolemaan,
Ja 
kuinka vielä kuoltuansa
Jäi kaikumahan kunniansa. 
Ja laulu lakkas. Siitä sain
Niin oudon tunnon rintahain:
Mun 
mielein muuttui iloiseksi,
Mut itsein toivoin kuolleheksi. 
Ja vihdoin lausuin miettien:
"Voin käydä hautaan jällehen.
Mun 
kansain kuoli kunnialla,
Nyt tyynnä nukun nurmen alla".
Vanha lauluni. 
Mä lauloin kerran laulusen,
Ei suuri ollut arvo sen;
Mut 
sydämestäni laulu kulki,
Sisimmät tunteeni saattain julki. 
On mennyt aikaa -- hiukka vaan
Taas käteeni tuon laulun saan.
Mut 
outo on se! Nuo sanat miksi
On kaikki käyneet niin vierahiksi? 
Kyll' lauluni on entinen,
Ei muuttuneet oo sanat sen;
Mut sydän 
muutti kai sisimpänsä:
Ei tunne entistä itseänsä. 
Wäinämöisen kantele. 
Wäinö mielin murheisin
Maan hylkäs isiensä,
Niin kanteleensa 
kuitenkin
Hän jätti jälkehensä. 
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Tää kantele, niin kerrotaan,
Jäi onnen tuottajaksi:
Kun soipi se, se 
soitollaan
Saa Suomen onnelaksi. 
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Kun kuuluu ääni kanteleen,
Niin yhtyy Suomen kansa,
Mi 
sortuneena hajalleen
On surrut onneansa. 
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Tuo soiton ääni tenhoinen
On ääni Jumalitten:
Se kutsuu veljet 
veljien
Sylihin surevitten. 
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Heit' usko, tavat vieroita
Ei enää toisistansa!
Oi, miks' ei sulo 
kannelta
Jo kuule Suomen kansa?
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Ei löytynyt lie soittajaa;
Se syynä olla voisko?
Vai turhaa 
utu-unelmaa
Tää tarina vaan oisko? 
Ei sittemmin oo ainakaan
Tuo kannel soinut milloinkaan. 
Ilkka. 
Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauanki, kansan suussa.
Hän eli 
niinkuin Suomen mies
Ja kuoli -- hirsipuussa. 
Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mut jaloin poika 
Suomenmaan
Hän oli aikanansa. 
Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten;
Hän sopi niihin 
kuitenkin
Kuin tehty niitä varten. 
Se aik' ol' ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsissä Klaus 
Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan. 
Kyll' itki moni huokaillen,
Ett' oikeus on pilkka;
Mut itkiessä 
toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka. 
Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan 
huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa." 
"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa 
saa
Ken itse sit' ei hanki." 
"Siis vapauteen taistellen
Ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin 
kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa!"    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
