oikealla ajalla -- no niin -- he eivät 
siis tahtoneet. _"Juuri ne osakkeet, jotka te myytte, eikä ne, jotka te 
pidätte, tuottavat rahaa."_ 
Mutta jos he eivät voineet myydä niitä? 
Tässä Peter Halket alkoi epäröidä. -- No niin, silloin täytyy Englannin 
hallituksen ostaa ne, jos ne olivat niin huonoja, ettei kukaan muu niistä 
huolinut. Silloin ei kukaan joutuisi tappiolle. "Englannin hallitus ei voi 
antaa englantilaisten osakeomistajain kärsiä." Hän oli kuullut tuon 
usein kyllä. Brittiläinen veronmaksaja saisi maksaa Chartered 
Companyn sotilaista ja kaikista noista muista asioista, ellei Chartered 
Company itse voinut maksaa, ja sen piti ostaa osakkeet, jos Chartered 
Company menisi nurin, sillä tuohon yhtiöön kuului lordeja, herttuoita 
ja prinssejä. Ja miksi hallitus ei siis maksaisi _hänen_ yhtiönsä edestä? 
Hän hankkisi myöskin lordeja siihen! 
Peter Halket tuijotti tuleen aivan syventyneenä laskuihinsa. -- Herra 
Peter Halket, Peter Halketin kultakaivososakeyhtiön tirehtööri. Sitten 
kun hän oli hankkinut itselleen tuhansia, -- Herra Parlamentin jäsen
Peter Halket. Sitten kun hänellä oli miljooneja, -- Sir Peter Halket, 
valtioneuvos! 
Hän mietti syvästi ja tuijotti tuleen. Jos omistat viisi tai kuusi miljoonaa, 
voit mennä minne haluat ja tehdä mitä haluat. Voit mennä 
Sandringhamiin. Voit naida kenen tahdot. Ei kukaan kysy mikä äitisi 
oli. Se ei merkitse kerrassaan mitään. 
Omituinen äitelä, masentava tunne valtasi Peter Halketin. Hän veti 
vyönsä tiukemmalle. 
Vaikk'ei sinulla olisi enempää kuin kaksi miljoonaa, voisit pitää oman 
keittäjän ja passarin, jotka tulisivat kanssasi leiriin ja sotaan. Ja sinä 
saisit niin paljon shampanjaa ja muuta hyvää kuin mielesi tekisi. Tällä 
hetkellä tämä tuntui tärkeämmältä Peter Halketista kuin 
Sandringhamiin meno. 
Hän veti esille pullonsa, jossa oli Cape kaupungin viinaa, ja otti siitä 
pienen kulauksen. 
Toiset miehet olivat tulleet tyhjinä Etelä-Afrikkaan ja koonneet 
rikkauksia. Miksikä ei hän? 
Hän työnsi pieniä oksia suuren puupölkyn alle ja helakka liekki lehahti 
ilmoille. Sitten hän kuunteli tarkkaan. Tuuli alkoi tauota ja yö kävi 
hyvin hiljaiseksi. Kello oli nyt neljännestä vaille kaksitoista. Hänen 
selkäänsä pakotti ja hän olisi tahtonut heittäytyä pitkälleen, mutta hän 
ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi nukkuvansa. Hän kumartui eteenpäin ja 
piti käsiään polvien välissä sekä katseli liekkiä, jonka hän oli saanut 
leimuamaan. 
Sitten vähän ajan kuluttua Peter Halketin ajatukset alkoivat himmetä. 
Ne kävivät vihdoin hajanaiseksi kuvasarjaksi, joka riehui hujan hajan 
hänen aivoissaan, ilman yhtenäistä järjenjuoksua. Kun hän nyt katsoi 
rätisevään leimuun, näytti se olevan sama tuli, jolla he olivat polttaneet 
alkuasukasten kylän, ja he heittivät tuleen kaikki, jota ei voinut kantaa 
pois. Sitten hän oli näkevinään äitinsä lihavat hanhet mennä 
laahustavan pientä polkua myöten, jonka kummallakin puolen oli 
vihreätä ruohoa. Sitten hän oli näkevinään ne majat, joissa hän asui 
kullankaivajain kanssa, ja ne neekerivaimot, jotka asuivat hänen 
kanssaan. Ja hän mietti että missähän ne naiset nyt lienevät. Sitten -- 
hän näki kuinka vanhan mashonalaisen pää ammuttiin pois ja kädet 
vielä liikkuivat hänellä. Hän kuuli kuinka neekerivaimot ja lapset 
kirkuivat, kun kivärit käännettiin heidän leiriinsä päin. Ja sitten hän
kuuli kuinka dynamiitti räjähti ja kaivoi haudan. Sitten hän taas oli 
ampuvinaan maksimikivärillä, mutta se oli hänestä aivan 
leikkuukoneen näköinen, semmoisen, jota hän oli käyttänyt 
Englannissa, mutta vainiolla hänen edessään ei ollutkaan keltaista 
viljaa, vaan mustia miesten päitä. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi 
taakseen, näkisi hän nuo päät takanaan rivittäin, aivan kuin koneella 
leikattu viljakin. 
Risuista lehahti liekki yhä kirkkaampana ilmoille, ja kun puut 
halkesivat, näkyi palava ydin niiden sisässä. Ratina ja ritinä kaikui 
hänen aivoissaan kuin tykistöpatterin ampuminen. Sitten hän äkkiä 
muisti mustan naisen, jonka hän ja eräs toinen mies oli yllättänyt yksin 
pensaikossa, lapsi selässä, mutta nuori ja sievän näköinen. Hm -- he 
eivät ampuneet häntä! -- ja musta nainenhan ei ollut valkoinen. Hänen 
äitinsä ei ymmärtänyt noita asioita. Englannissa oli kaikki niin erilaista 
kuin Etelä-Afrikassa. Hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän 
koetti puolustautua äidilleen, mutta ei oikein ymmärtänyt miten. 
Hän kumartui eteenpäin niin pitkälle, että pieni vaalea kihara, joka pisti 
esiin lakin alta, oli melkein kärventyä tulessa. Hänen silmänsä olivat 
vielä auki, mutta luomet vaipuivat niiden yli ja kädet painuivat 
syvemmälle polvien väliin. Aivoissa ei ollut mitään kuvaa enää jälellä, 
ei muuta kuin hämärä tieto tulesta hänen edessään. 
Sitten ratsumies Peter Halket säpsähti. Hän istui ja kuunteli. Tuuli oli 
lakannut. Ei kuulunut ääntäkään, mutta hän kuunteli kumminkin 
tarkkaan. Tulesta kohosi kumminkin kaksi kirkasta liekkiä hiljaisessa 
ilmassa. 
Silloin hän kuuli kallion toisella kyljellä askeleita lähestyvän, paljaiden 
jalkojen hitaita, tasaisia askeleita. 
Tukka ratsumies Peter Halketin otsalla jäykistyi verkalleen. Hän ei 
ajatellutkaan paeta. Hän oli aivan lamautunut kauhusta. Hän tarttui 
pyssyynsä. Kuolon kylmyys hiipi hänen jaloistaan ylös päähän. Hän oli 
käyttänyt maksimikiväriään kerran taistelussa, jossa kaatui muutamia 
satoja neekereitä ja ainoastaan yksi valkoihoinen haavoittui, mutta hän 
ei milloinkaan ollut peljännyt. Mutta tänä iltana hänen sormensa olivat 
aivan jäykät pyssyn hanalla. Hän polvistui alas tulen viereen, pyssy 
valmiina. Kivi puoleksi suojasi häntä jokaiselta tulijalta kallion toiselta 
puolelta, ja heti paikalla kun tulija näyttäytyi kiven takana, hän aikoi 
ampua.
Mutta yht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että jospa se olikin joku 
hänen omista tovereistaan, joka oli tullut häntä hakemaan,    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
