Rakkautta | Page 7

kuin lasta. Joskus menin
huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai
harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja
harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna siroja,
aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin
koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti minua.
Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.
Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti
mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja
siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä
seuraavan tapauksen:
Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin
hänen puhuvan äidille:
"Hyvää päivää, täti!... Äiti käski sanoa hyvin ... hyvin paljon terveisiä
tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin hyvästi, jotta
kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme lettileipää... Missäs
se Maiju on?"
"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan... Maiju hoi!... Oletko sinä
siellä?... Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini hosuen
pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja
huudahteli:
"Ai-jai!... Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"
Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä kun
haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä
takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä ja
sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo suututti
niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen
närkästyneenä:
"Äs!"
Mutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään
välittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:
"Kuule, Maiju!... Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?"

Oitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:
"Hän on nii-in miellyttävä ... nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju
usko... Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on
semmoinen idealisti... Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin
Oskarista", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.
En tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä
keittiöön harmistuneesti:
"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan
haju ... ihanhan tähän jo läkähtyy!"
Ovi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun
aimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne olivat
kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois ja kysyi
sitä tehdessään:
"Maiju... Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?"
"Pyh!... Tulipa tuo nyt tahi ei!" keikautin minä nenääni, tekeytyen
hänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä
mustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.
"On niitä nyt parempiakin nähty!" lisäsin minä vielä ynseästi,
peittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:
"Minä pidän hänestä... Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti ... niin
suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!"
Olin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo
ehätin halveksivasti:
"Mhyh!... Semmoista vanhoillisuutta!" Taas aikoi Elli jotain sanoa,
mutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen
jyrkästi, nenääni nostaen:
"Idealismi on nyt jo voitettu kanta... Kaikki suuret ja modernit ihmiset
ovat nyt jo realisteja!"
Mutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi
taas puhua Petteristä, kehuen:
"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja
varakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet."
Nyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä
hänestä irti päästäkseni, äidille:
"Äiti hoi!... Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!... Kun nyt ei
kahviakaan tarjoa!"
Ja se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.

* * * * *
Nyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni,
että lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos niin
ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen Ellille.
Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä hänen
lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä
pumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:
"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit
kuluttamaan!... Mokomakin!"
Muistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin
ylenkatseellisesti:
"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin... Takaruumiinsakin
työntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula... Ja sitte, kun se
sitä kieputtaa näin ... näin ... näin!"
Minä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:
"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara...
Ikäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!"
Matkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta
kuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin--kukapa voisikaan uskoa
että _minä_ olisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset
että ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan--niin on se kuitenkin totta.
Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja puolia
ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla rehellinen, sillä
mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta olisi.
No niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni
siitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä hermostuin,
tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän alkoi yhä
suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään,
tunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu,
ainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun
sydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt
matkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää
pitämään vallattomia