Rakkautta

Rakkautta

The Project Gutenberg EBook of Rakkautta, by Maiju Lassila This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Rakkautta
Author: Maiju Lassila
Release Date: April 5, 2004 [EBook #11916]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
RAKKAUTTA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

RAKKAUTTA
Traagillinen lemmen tarina
Kirj.
Maiju Lassila
1912

a) TUTUSTUMINEN.
"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin
tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän
näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle

juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan.
Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.
"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä,
lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole se
vallesmanni Lassilan tyttö?"
Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani
närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi,
keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani
halveksivasti:
"Fyi!"
Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:
"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo
vanhempienne ulkomuodostakin."
Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan
kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen
ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva
muka ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni
oikeaan käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja
astua sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä,
veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä
pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.
Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.
Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:
"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän
Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella
markalla."
Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen
pojankin katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen
ukko runtuksen kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:
"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"
No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin
toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni
pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:
"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään jo
maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa
aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."

Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun
taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti
että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa olevan.
Hän selitteli vielä:
"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi
nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin päätin
tuhertaa vielä tällä vanhalla."
Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt,
käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:
"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."
Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:
"Ka..."
"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin
minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:
"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt
papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se
pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta ei
joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa..."
Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni
salatakseni puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa
ehti Ikonen selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:
"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan,
eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa
juovat."
Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä
tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin
asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti.
Hänen typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle.
Hänen pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi
kuunnellut.
Tai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä
nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia
lemmen asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä
olin jo kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken
muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat--jopa jotkut
herratkin--puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin
sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:

"Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen
törkyläjä!"
Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut
sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin
on nyt asia, vaikka valalle vietäisi.
Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri.
Tekeydyin toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti,
iloisesti. Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:
"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on
äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä
sanoi, jotta vaikka