Rahan orja | Page 9

sitä
itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään tekemistä.
Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse asiassa
ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa. Liisa oli
hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin
emännöitsijän tehtäviä.
Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa
suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas
oli Johannes saanut taipua vuorostaan.

Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä oli
tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.
Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön,
lannistamaton ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?
Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.
Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt.
Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli oppinut
myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei
kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa
pidättämään.
Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että
mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle
mahdollinen.
Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt jo
hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain
voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle
pulpahtamaan.
Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.
Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa,
niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin,
vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta
sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja
ylennys hänelle.
Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti
hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi
hänen aivojensa.
Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän,
vapaan ilman lintu!

Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa tahtonut,
miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa kotiaan?
Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon tahansa.
Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että miehet, joiden
kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä yleensä voineet
helposti unohtaa.
Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta
sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita.
Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa,
joka sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia
nöyryytyksiä?
Pelkäsikö hän, ett'eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä
tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin
suoriutua elämän taistelusta?
Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan
nähden, jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut
tässä asemassa mahdollinen.
Ei, eihän se ollut Liisan tapaista.
Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut
elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia
kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan
niihin kyllästynyt.
Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi
lamppuaan?
Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta
laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen
vierailleen niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia
tarjoamaan?

Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi tuota
toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään.
Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt.
Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut
koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon
hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran
naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle tuottaneet.
Mutta rakastanut? Ei milloinkaan.
Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan
elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan.
Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.
Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että
hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän
oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan läheisyys
herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt mieli
kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt mieli kynsiä,
nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle.
Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen
mielestään.
Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli Liisalle
aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas taivaastaan ja
antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen tyttären kera.
Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia,
keskellä suurta, tuntematonta maailmaa!
Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut. Lapsia ne
olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla sitäpaitsi
useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään.
Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta?

Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä.
Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi
raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli
yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden, pappojen
ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin maailmassa. Ja
vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin enemmän kuin
useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää häneen vaikuttaa.
Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat
noista ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka
eivät olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan
päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän