hän. 
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä 
äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi. 
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi 
puolestaan ivallisesti tuntematon. 
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja 
tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti 
haarikan pohjaan jotakin. 
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta
täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä. 
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me 
tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme 
koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan». 
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras. 
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti 
sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä 
tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi 
esimerkkiä. 
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti 
haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella. 
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa, 
oletko sinä minun vertaiseni». 
»Koetetaan, koetetaan». 
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman 
pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs 
mies häävieraitten keskeltä. 
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti. 
Olutta tuotiin. 
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen, 
minkä minulle jätät». 
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia. 
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille: 
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei 
pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä 
pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en 
häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna,
joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos». 
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat 
hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen 
tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli 
silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä 
muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä 
vierasta kohti ja lausui: 
»Tuonen voimat, turman tuojat, Manalaisten mahtavimmat Tuolle 
tuokohon häpeän, Iki-itkut ilkiöille. Liian suopea ois surma Liian 
helppo helvetissä, Ankarista ankarimman, Rangaistuksista rajuimman 
Ansaitsee hän ainiaaksi. 
Korpiksi jos kohoaisi Linnun teitä liitämähän Pellon sontaa 
sonkimahan Nurmen alta nuokkimahan, Viel' ois kelmillä keveä Liian 
helppo herjaajalla. 
Kalaksi jos katoaisi Järven jätkäksi tulisi Viel' ois heittiöllä helppo 
Viel' ois vaivat liian lievät. 
Sudeksi tuo survatkahan Metsän hulluksi hukaksi Luppakorva luntioksi 
Häijyksi on hännäkkääksi. 
Älköön ilmoisna ikänä Kuuna kullan valkeana Pääskö tuosta pälkähästä 
Ihmislapsien iloihin Osakkaaksi ihmisonnen, Jollei konsa kuonohonsa 
Suuhunsa saa suuruseksi Leipäsuolaa leukoihinsa Neijon kaunosen 
kädestä». 
Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo rupesi 
vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi 
ylönantamaan. 
»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi noita, 
ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko hääväen 
kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos. 
Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa,
ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan 
näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin, 
eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin 
kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä 
pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin 
joutua. 
 
II. 
»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.» 
»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan 
elämässä aina kaikellaista odottamatonta.» 
Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen 
näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin 
kasvoistaan jo kajasti. 
Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli 
Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä, 
vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa 
askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli 
poissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana 
taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin 
talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja 
kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen 
voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi 
jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista 
häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan 
palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet. 
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin 
olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta 
Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan 
saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä 
kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan
kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut 
kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?» 
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä, 
naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää 
saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä. 
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli 
hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän 
lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet 
hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä 
tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin 
tytär tyydyttävän selityksen. 
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä 
lyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat 
tyttöjen posket.    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.