Pikku ihmisiä | Page 2

hauskaksi.»
Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin
äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:
»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»
Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä
sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä
silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen
mielikuvansa ehätti sanomaan:

»Kirsti odottaa veljeään.»
»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän
samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.
Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.
»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.
»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen
tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.
»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura
tiukasti.
Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.
»Onko sinun paha olla?» kysyi hän kuin säikähtyneenä.
»On.»
»Minkä vuoksi sinun on paha olla?»
Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti.
Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen
ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:
»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»
Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:
»Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?»
»Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.»
Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus,
joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin

yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei keksinyt
aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:
»Eikö äitikään tiennyt?»
»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet pitkällä.
»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen
mielestään oli sukkelasti keksitty.
Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän ei
näe, ja sanoi isälle:
»Näytä, missä se veli on.»
»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää kuin
todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on
Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»
»Joko on lähtenyt Roomasta?»
»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista
vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen
ja vesiputouksineen?»
»Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?»
»Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.»
»Onko siellä hauskaa?»
»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska
leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille
kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset ajelevat
ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä hevosilla tahi
suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa siellä kyytiä
vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»
»Sielläkö veli on vielä Parisissa?»

»Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.»
»Milloin veli tulee?»
»Sitä en voi varmaan sanoa.»
»Tuleeko huomenna?»
»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee
Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan
sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»
Niin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:
»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy
ostamassa mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna
tulevaksi.»
Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut
saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia
odottivat vasta joulun alle.
Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää
maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut aina
aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä keksiä
loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä, kuten
hän päivitteli.
Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli
kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa
ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin
leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina, jotka
hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun aikaa.
Mutta sitten tuli taas kova ikävä:
»Missä Kirstin veli viipyy?»
Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.

Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta.
Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta liikkua.
Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä huoleti
joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen kertomus:
»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin
astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja
iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat
koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet
olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain
ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan
konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen
pituinen se.»
Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.
Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu
sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja
tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä
samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja
kiiltonahkakengät.
»Missä minä olen tuon nähnyt?» jäi lehtori tuumimaan nukkea
katseltuaan.
»Missäpä sinä sen olisit nähnyt!» naurahti rouva leikkisästi.
»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen.
Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen
entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä
taas