Pankkiherroja | Page 9

hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle.
Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna
yhdessä aamiaista.
--Missä? Täällä vai Kämpissä?
--Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme.
Esim. Pörssissä. Sopiiko?
--Mainiosti. Näkemiin ja onnea matkalle siis!
--Ole huoleti, kerskasi Antti. Hän on jo minun kostoni uhri.
Hän meni menojaan. Unohtipa vielä antaa juomarahaa ovenvartiallekin.
Tuo mies ei ikinä itseään menetä, ajatteli Soisalo, katsoen
flegmaattisesti hänen jälkeensä ja puhaltaen hiukan kaihomielisen
sauhun sikaristaan. Hyvä on, vaara on ohitse. Ystävän olen pelastanut,
mutta kadottanut itse ehkä parhaan ystävättären, joka koskaan olisi
voinut tulla omakseni.
Omasta mielestään hän alkoi olla liiankin hyvin onnistunut.
Turhia! karkoitti hän kuitenkin kohta mokomat ajatukset aivoistaan.
Olihan hänellä itsellään nainen, suloinen nainen, ja kylläksi naisia, että
hänen olisi ollut tarvis parhaan ystävänsä ainoaa karitsaa kadehtia.
Lähtisikö hän jo kotiinsa? Kenties ei aivan vielä. Hän katsoi kelloaan,
joka näytti 1/2 12. Voisihan hän vielä istua hetkisen tuolla hyvien
ystävien parissa, jotka juuri näyttivät kiihkeästi jostakin heille kaikille
mielenkiintoisesta seikasta keskustelevan.
Hän jäi vielä hetkeksi Cataniin.

6.
Rouva Sorvi oli todellakin ollut jo maata menemäisillään, kun Antti
soitti hänelle. Hän oli jo napittanut auki pukunsa ja riisunut korsettinsa
ja seisonut peilin edessä, miettien tiukasti eilisen ja tämän päivän
tapahtumia.

Hän mietti, mietti ja tunsi itsensä tyytyväiseksi ja voitonriemuiseksi.
Epäilemättä hänellä oli oma vahingon-iloinen osansa niihin.
Hän itse oli erään viipurilaisen pankinjohtajan rouva, vaikka hän
Helsingistä kotoisin olevana oli jo heti avioliittonsa alusta ruvennut
kaipaamaan kovasti pääkaupungin laajempia oloja ja vuosi vuodelta
loisteliaammaksi käyvää, huvitteluhaluista elämää. Sitä varten hän
milloin milläkin tekosyyllä oli hankkinut itselleen tilaisuuksia pistäytyä
edes pariksi kolmeksi viikoksi tuota kiellettyä hedelmää haistelemaan,
joskaan ei vielä maistelemaan. Viime kerralla hammaslääkärimatkalla
ollessaan hänelle kuitenkin jo oli sattunut pieni seikkailukin, joka häntä
oli suuresti viehättänyt. Hän oli viettänyt iltahetken taiteilijan,
todellisen taiteilijan atelierissa!
Mutta hänen seikkailunsa olivat, ikävä kyllä, päättyneet sangen lyhyeen.
Hänen miehensä, joka oli kunnollinen, rehellinen ja hyväntahtoinen,
mutta liian yksinkertainen ymmärtämään nykyisen maailman
meininkejä, oli saanut kuulla niistä ja ruvennut siitä saakka pitämään
häntä melkein kotiarestissa. Tietysti se oli juuri huonoimmin valittu
keino moista villivarsaa taltuttaa, jos kerran tarkoituksena oli
taltuttaminen. Se kävi aina hurjemmaksi ja eräänä kauniina päivänä se
karkasi kokonaan Helsinkiin.
Aluksi se oli ollut oikku, sitten siitä oli muodostunut piintynyt
päähänpisto hänelle. Aluksi hän oli luullut nimittäin, että hänen
karkumatkansa kestäisi vain pari päivää, tai viikon korkeintaan, joiden
kuluessa hänen miehelleen varmaan jo tulisi niin ikävä, että tämän
väkisinkin täytyisi kirjoittaa rukouskirje tai tulla ja polvillaan pyytää
häntä takaisin pala jamaan. Mutta päiviä ja viikkoja oli kulunut eikä
kirjettä, vielä vähemmän miestä, ollut ilmestynyt. Silloin oli rajaton
viha täyttänyt hänet.
Tuo kelvoton, silläkö tavoin hän rakasti vaimoaan! Tuo kupetsi, tuo
kamasaksa, niinkö hän palkitsi kaiken sen hyvän, jota hänen uskollinen
vaimonsa vuosien kuluessa oli tarjonnut ja tarjonnut vielä aivan
ilmaiseksi hänelle! Näinkö kohdeltiin naista, näinkö arvosteltiin naisen
lempeä, korkeinta ja kalleinta asiaa koko maailmassa? Ei, tuo mies ei
nähtävästi ymmärtänyt muuta arvokasta maailmassa kuin raha! Ja
hänkö, Anna Sofia Sorvi, filosofian kandidaatti ja entinen opettajatar,
tuon raakalaisen luokse takaisin? Ei ikinä! Ennen kuolema maantien
ojassa kuin häpeä tuon miehen vuoteessa!

Niinä aikoina ei hänen mieleensä ollut juuri juolahtanut, että hänen
miehensä oli luonut, hänen omiin syntyperäisiin kotioloihinsa verraten,
aivan ruhtinaallisen kodin hänelle, yhtä vähän kuin sekään, että hän
kihlautuessaan oli ollut vähintään yhtä väsynyt opettajatartoimeensa
kuin nyt kuuliaisena aviovaimona elämään. Hän katsoi vain
uhrautuneensa, vain tuhrautuneensa tuon miehen vuoksi. Ja samalla oli
hänen päätöksensä valmis. Hän tahtoi elää yksin, vapaana naisena, ja
tulla toimeen omillaan.
Hän asui ensin eräitä viikkoja sukulaistensa luona ja koetti kuulostella
sopivaa paikkaa itselleen. Sen saanti ei ollut helppoa, mutta hän
onnistui siinä kuitenkin hyvien suhteittensa, akateemisen tutkintonsa,
ehkä kuitenkin enimmän miehensä nimen avulla, paremmin kuin monet
muut. Hän sai hyvän kassöörskapaikan eräässä suuressa
teollisuusliikkeessä, josta hänellä oli kaksi ja puoli sataa kuussa. Nyt
vuokrasi hän oman huoneuston itselleen, kamarin, keittiön ja alkovin,
joka oli melkein kuin toinen huone, hankki huonekalut ja oli nyt
todellakin vapaa nainen, joka voi itse määrätä tekonsa ja kohtalonsa.
Kaksi vuotta oli nyt jo kestänyt hänen sankarillinen kamppailunsa.
Usein oli hänen jo niiden kuluessa täytynyt myöntää itselleen, ettei
tämäkään elämä ilman varjopuolia ollut. Olihan hänellä nyt vapaus, oli
tietystikin, mutta monena iltana, kun hän väänsi sähkövalon
sammuksiin ja hautautui yksinäiseen leskisänkyynsä, hän oli jo
tavannut itsensä tuumimasta, mitä hän oikeastaan teki tällä vapaudella.
Hänen täytyi käydä paljon vaatimattomammin puettuna kuin ennen,
syödä automaateissa ja ruokapaikoissa, sen jälkeen kuin hän oli väsynyt
itse laittamaan ruokansa ja piian kanssa riitelemään, sekä jäädä pois
monesta huvitilaisuudesta jo sopivain kavaljeerienkin puutteessa, jotka
eivät osoittaneet minkäänlaista erikoista merkkiä parveilla hänen
ympärillään. Tuo kaikki ikävystytti ja hermostutti häntä. Joskus oli jo
hänen päänsä läpi kulkenut salainen, syntinen ajatus palata takaisin
miehensä luo, mutta toistaiseksi hänen vielä oli onnistunut se inholla ja
kauhulla luotaan karkoittaa.
Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli
tarjonnut hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti
Puuhaaran perhe, johon hän