Pankkiherroja | Page 3

varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä.
Sitäpaitsi se on jo varma, lisäsi hän painokkaasti.
--Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi
Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...
Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.
--Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä
pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.
--Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti
ylenkatseellisesti.
Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka
aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli
tyynesti savuja sikaristaan.
Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta
kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista
Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan
näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen
hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin
salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan
syyt olivat kummunneet.
Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona
merellä jyrisi, satoi ja salamoi.

2.
Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.
Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle
vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja
yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki
olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten kaikkien
niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat, joiden
johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi hän
muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien
ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen
ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka
soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen
auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin
Pohjois-Esplanadia.
Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan
pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu
tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli
ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää,
hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin
kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan
taloudellisen pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.
Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi
rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka
aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän
perustamaan liikeyhtiöön.
Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin
synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.
--Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla,
kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä
sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia
kohtaan, huomenna sensijaan...
--Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?
Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa
kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.
--Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...
--Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti
kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

--Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...
--Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut
missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.
--Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään
vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.
--Setä tietää siis?
Ukko katsoi viekkaasti häneen.
--En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun ja
sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on
erään toisen pankin...
--Minkä?
--Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa.
Se häviää miljonia.
--Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta.
Eihän Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.
--Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi
suuret häviönsä.
--Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.
--Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista
komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne
järkkymätön.
--On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.
--Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka olisivat
voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset vain olisivat
osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.
Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä.
Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei
väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan ja
että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä
voitetuksi.
Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:
--He häviävät siis?
--Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää
kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu.
Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat
kärsimään.
--Jotka eivät kestä sitä?

--Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä
ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.
--Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo hiljaisesti.
--Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä
vielä kylläksikään.
--Setä tarkoittaa...?
--Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä
näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät
omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...
--Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua
hiukan hiljempaa?
--Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua
sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka:
älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!
Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat luetut?
Uhkasiko siis kaikenhäviö?
Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin
turhan tautta.
--Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?
--Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän
kesken sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.
Samalla oltiinkin