Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 6

kertomus isosta tammesta toisessa runossa,
kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y.
m., puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä,
niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon
kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja
muodostumisesta ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[1]
[1] Myytilliseltä kannalta on E. Aspelin tarkastanut Kalevalan taruja
(Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). J. Krohn on Suomalaisen
kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen
historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten siirtymistä
seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat kotimaisia,
mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen aineet

muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka niiden
lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten kesken.
Ahlqvist päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti sitä
mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja kokonaan
Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten selittämistä
luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen pohjan. Näiden
niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain tutkijain
mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden Seuran
toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen osan
johdannossa.
Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa
luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja
nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja
sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne
ovat vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain
hajanaisina runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo
ovat ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm.
Sampo-laulut, kosiorunot y. m. -- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on
viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan
Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty,
niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita "esitöitä".
*Lisäys 3.* Kalevalan henkilöin luonteet. Kalevalan päähenkilöitä on
kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin
"vaka, vanha" Väinämöinen on runoelman varsinainen pääsankari.
Ylempänä jo mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa
kohtaan sopii pitää Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana.
Hän se aina ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa
tarvitaan taikka jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa
ja mahtava laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa.
Hänen luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen
etevyytensä ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella.
Väinämöisessä on Suomen runotar koettanut kuvata suomalaisen
luonteen parhaat ominaisuudet, älykkään miettiväisyyden, vakavan
lujuuden ja runollisen hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan
Väinämöisen heikompiakin puolia leikillisesti esitellään. Ilmarinen

Väinämöisen rinnalla esiintyy käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo
ihmeellinen seppä, on osoittanut taitoaan kalkutellessansa taivaan
kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen tuojan. Hän se myös puoleensa
taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta, liikkuessaan elämän
käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua sen aatteellista ja
runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja yksivakainen, mutta samalla
herkkäuskoinen, jopa toisinaan yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon
ohessa ilmaantuu hänessä pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta
on Lemminkäinen, "Suomen runottaren lempilapsi", tuo seikkailuksia
halajava sankari, impien ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa
kuitenkin rakkaus äitiä kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän
ylevänä kohoaa näiden kolmen pääsankarin rinnalla Kullervo,
orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka sortuu omiin intohimoihinsa ja
tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä ihmeteltäviä ovat Kalevalan
esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino, hentotuntoinen Aino, joka
tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle, -- maan mainio
Pohjolan neito, hempeä ja oikullinen kotonansa, sulollansa kaikkia
viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa kohtaan, --
Lemminkäisen hellä, uskollinen äiti, puhtain äidinrakkauden kuva, jota
runous ikinä on esittänyt, -- Louhi, Pohjolan ilkeä emäntä,
Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota kuitenkin kuvaillaan
lempeäksi äidiksi, j. n. e. -- Yleensä Suomen muinaisessa
kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine
omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla
niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa,
mutta myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.
*Lisäys 4.* Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht.
Fr. B. Kreutztvald (k. 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on
Kalevipoeg (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää
kaksikymmentä laulua.

§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.
Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa
on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan Kantelettareen. Se ilmestyi

1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli "kirjan"
Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren
runot ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa
laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri aikoina
syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta
aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä,
Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta
uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos
kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa)
luetaan pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden
alkuperäistä runomittaa ja esitystapaa.
*Lisäys.* Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa:
vanha lyriikka, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon,
ja uuden-aikuinen kansanlaulu, joka ulkonaisesti mukailee
nykyisempää taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin
kasvaa uusia vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä
puhtaasti lyyrillistä että kertovaista laatua. Kertovaisen lyriikan
tuotteista useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi
uusia aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13),
ja vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa
esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa
käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään
erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi,
paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen
historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja
toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista,
Lönnrot'in "virsilauluista"). Runomitta on sama