Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 6

olikin
tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta
jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli
kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan
huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä
hyvää kosio-asialleen.

III.
Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.
Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet
Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli puhuttu,
ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24 vuotta; ei
parempi eikä pahempi.
Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi
hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin
huomattiinkaan -- kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on vielä
oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.
Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan
aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla,
tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli
kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka
hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti istuisivat
tuvassa eivätkä olisi jaloissa.
Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas
tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta toisin
oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja orjailulle
löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri lähettänyt Jaakon
viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä saineesti kotia --
vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi pääsiäislauantain vuoksi, --

hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein pian arkkuunsa. Päivä alkoi
laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka kerta, milloin kuului vankkurien
jytinää, juoksi vanhus oven eteen, mutta päivä oli mailleen menemässä,
rengit, piiat tulivat pellolta iltaselle -- joka ei tullut, oli Jaakko.
"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku
onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen
lämpöisiä nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.
"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä
onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"
"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin
tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina
sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä en
itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin -- -- --"
Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin
kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä
he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella
lensi eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit -- kaksi
hevosta edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä
pahemmin vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset,
joilla ei enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.
"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta
ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.
Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset -- Ojamylläri hairasi hirmulla
pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman
ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin
väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.
"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä
Jaakkoa." -- Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän
sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja
vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä
pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.

Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän
vannomisen sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" -- Äänettömiksi jäivät
kaikki, niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan -- vihdoin
rohkaisi Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.
"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan,
"mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"
Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata.
Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista
sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa.
Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja ellei
piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut
hirmuinen elämä.
Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja
kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan
kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun
par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon
pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut -- silloin, sillä aikaa
kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut
karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo
vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.
"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna
vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja
ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten
kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän -- mutta silloin menehdyin,
kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".
"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti
langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä.
Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi
meidän ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan -- niin
usko ja toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan
hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin totisesti tuolla
ylhäällä!"

Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi
kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon
viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä tytär
saivat ylhäältä sen rauhan,