Nummisuutarit | Page 2

kilpikonna! Kohta ovat lukkari ja Vilkastuksen Mikko tässä.
(Eskon ääni: »Hetken päästä olen valmis; isän housuja vedän
parhaallaan jalkaani»). (Martta itsekseen.) Mutta tästä hääreisustansa
taasen, sen varmaan tiedän, monta naurujuttua nousta pitää, sillä hän on
aika tolvana, itsepintainen kuin vanha sonni ja joka irvihampaan
leikkikalu. Kylläpä häntä kohtaan, sen tiekköön Jumal', parastani
koettanut olen, sekä neuvoilla että köydenpäällä, mutta turhaan kaikki:
kannettu vesi ei kaivossa pysy.--Mutta eipä näy vielä Iivaria kotona, ja
eilän läksi hän jo kylään, se noiduttu penikka; mutta tuleppas sieltä,
niin pamppuni selkäs taasen pehmittämän pitää, sen lupaan. Koettaa
täytyy. Rikos rangaistusta vaatii; joko se sitten auttaa tai kaataa, mutta
rangaistus tulkoon.--Niin on mulla kaksi poikaa, toinen ukulina tässä
edessäni töllöttelee, toinen, vallassa riettauden hengen, kylästä kylään
kekkaloittee. (Topias tulee).
TOPIAS. Johan olet kotona, Martta. Mitä sanoi kanttoori?

MARTTA. Niin, mitä sanoi hän. Näinpä maat ja mantereet juosta saan,
ja sinä istut kotona kuin pataässä, huolimatta mistään.
TOPIAS. No Martta, tämä oli oma tahtos.
MARTTA. Mitäs teen, koska olen ainoa asian-ajaja tässä huoneessa, te
toiset viheliäisiä nahjuja.
TOPIAS. Tuleekos kanttoori?
MARTTA. Miksi ei hän tule, kuin toimitetaan?
TOPIAS. Kuinka tuumailet siis Eskon matkasta?
MARTTA. Että haarapussi olalla hän tästä lähtee morsiustaloon Mikko
Vilkastuksen seurassa.
TOPIAS. Jos pistouvaisimme heille hevoisen.
MARTTA. Vasta häistä takaisin tultuansa nuoren-muorin kanssa,
ottakoot kyytihevoisen, mutta tästä sinnen jalkataneissa marssia saavat.
TOPIAS. Mutta näetkös, Martta, hän on mestarin poika ja itse kohta
samaan arvoon astuva, ja sentähden ehkä näyttäis tämä jalka-marssinsa
vähän sopimattomaksi ja kenties pistäis turmellun ihmisen sydämmelle
hieman häpeäksi.
MARTTA. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeä suurempi tällä retkellä
kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinoittain hän pilkkahistorjia
peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.
TOPIAS. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut.
»Olenko minä hullu, vaikka minä hulluksi huuttaan», lauletaan Sionissa.
--Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin,
minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin
puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa
tukastansakin nähdä, joka on valkoinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla
itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.
(Esko tulee puettuna häävaatteisin).
MARTTA. Aika könsikkä. Mutta tässä ei auta kainostella; koska kosee
asia viittä sataa riksiä. Ja Jaanan hyväksi en niitä laske, en vaikka hame
pääni päälle säkkinä kiinni-sidottaisiin ja minä viskattaisiin syvyyden
kaivoon.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
TOPIAS. Heisaa, Esko! Oikein minun hatussani ja hännystakissani!
samassa hännystakissa, jossa minä vuosia takaisin kakskymmentä ja
yksi seisoin vihillä Martan rinnalla. Tuntuupa minulle kuin sinun
muodossas tuossa nyt itsiäni katselisin yksi ja kakskymmentä vuotta

ajassa taaksepäin, ja silloin olit sinä vasta nyrkin kokoinen, ja viisi
kuukautta puuttui vielä ennenkuin hengen sait. Mutta niin muuttuu
mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän
samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
MARTTA. (istuu pöydän ääressä ja kutoo sukkaa, jonka Jaana jätti).
Niin; mitä minä tykkään. Se vaatetus kelpaa, könsikkä.
ESKO. Kuinka istuu selkäpuoleni käydessäni tänne ovenpieltä kohden?
Katselkaa minua tarkasti taakse. (Käy ovelle).
TOPIAS. Oivallisesti! Sinä käyt komeasti kuin rakuunahevoinen.
ESKO. Mutta kysymys on, näkeekös pappa, kuinka hännystakki istuu
seljässäni.
MARTTA. Se istuu niinkuin se parhain ilman satulata taitaa, sinä
puuhevoinen.
TOPIAS. Hyvin istuu, hyvin!
ESKO. (kääntyen takaisin ja kiirehtii isän luoksi). Onkos papalla nyt
oikein tietoa ja käsitystä mihin minä lähden?
TOPIAS. Oojah! Onnea matkallesi, onnea! sanon minä. Sinä aina
kukoistaa mahdat ja kauvan elää! Jaa, kaiketi ehdit sinä korkean ijän,
minä tiedän sen, sillä ensimäinen sana, jonka lasna ulos suustasi
sopersit, oli »leipää».
ESKO. Pitää myös oleman viimeiseni, toivon.--Minä lähden häihini,
pappa.
TOPIAS. Jumala olkoon kanssas, poikani, ja suokoon sulle menestystä!
Me mahdamme kaikki sinun edestäsi rukoilla, sinun, joka nyt käyt
sisään uuteen elämään. Tällä matkalla, johon nyt lähdet, sinua monta
vaaraa kohdata taitaa, kuolemakin tulla suittaa, ja muista, että sinäkin
olet suuri syntinen.
ESKO. Me olemme kaikki syntisiä, Jumala paratkoon.--Minä otan
tärkeän askeleen, pappa.
TOPIAS. Minä ymmärrän.
ESKO. En tarkoita tämmöistä konkari-askelta jaloillani, en.
TOPIAS. Minä ymmärrän. Sinä tarkoitat sitä suurta muutosta kuin
sinulle nyt tapahtuva on, koska aviosäätyyn rupeet; tämä on se tärkeä
askel.
ESKO. Sitähän minä tarkoitan.
TOPIAS. Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti

vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole
niin tyhmiä.
ESKO. Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta
viisaus ei ole kaikille annettu.
TOPIAS. Oikein, poikani!--Kuules, niin tahdon sulle kertoa tapauksen
pipliasta: Oli eräs hurskas mies nimeltä Topias ja hänellä poika, jonka
tuli naimaan lähteä. Malta, Esko, että minäkin olen Topias ja on
minulla poikakin, jonka myös on lähteminen kosio-retkelle.
ESKO. Ihmeellinen yhtäpitäväisyys asiassa! Molemmat olit he suutaria
myös?
TOPIAS. Sitä en varmaan tiedä, mutta luulen toki, että niin oli
laita.--Mutta, niinkuin sanoin, he olit hurskaita miehiä; ja koska nyt
poika naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhaista ollut oli, mutt'
perkele heidän kaikki surmannut, että oli rakkautensa tyttöä kohtaan
saastainen ...
ESKO. Mutta minun rakkauteni on puhdas, vaan ei