Novelleja II

Novelleja II, by Samuli
Suomalainen

The Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Novelleja II
Author: Samuli Suomalainen
Release Date: March 12, 2007 [EBook #20799]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
NOVELLEJA II ***

Produced by Tapio Riikonen

NOVELLEJA II
Kirjoitti
Samuli S.

Werner Söderström, Porvoo, 1885.

SISÄLLYS:
Joulu-aamuna Tärkeät toimet Kalalta Kosto Laulajaiset Piispan Ellu
Kynämamseli Miltä näytti Tulipalo

JOULU-AAMU.
Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat lattioille
levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa pannut
majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja veisasivat
juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja naapuripitäjässä ja
kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja moninaiset olivat virret,
joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi oli niissä kumminkin aine,
kaikissa sama, nimittäin sama iloinen riemahdus, mikä ennen oli
paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä virressä se sanottiin näin,
toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin sama sisällys, nimittäin
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille
hyvä tahto!
Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut:
Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa
maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa, isoisten
kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta Sinä yksin
tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän on taloja
ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia majoja, joissa
ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei huokauksella, ei
ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut suloiselta ajatella, että
köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena pysynyt isiensä uskolle ja
isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta maasta kohoaa jouluyön
hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua pelkäävien sydämmelliset
juhlavirret.
Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon

kertoelmani ladun?
Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen
taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin olisi
pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa taivaan
kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut
verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren
ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen
huokausta huhahdellut metsässä.
Nyt oli jouluyö. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha,
mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta
vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren
juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se
näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin,
mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei
olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään
vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin
huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta,
jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka ei
mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä yönä,
tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo virstain
päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste, ihanasti
hei'astuen valkoisista nietoksista.
Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli
kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä
enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään
olikin jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton
ihmistulva. Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että
jouluaamuna saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko
pitäjä, tunsi varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia,
kansan omasta keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika
tästä pitäjästä, joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä
päässyt aina Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee
hänestä pappi, -- se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella
mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan

poika, Lauri maisteri. -- Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon
niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta,
saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että
heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän
keskeltänsä lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut
ja nyt päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli
valmistuva työmieheksi Herran viinamäkeen.
Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen
seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka
tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin
ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena
käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen
jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa ollut
kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun koko
seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa."
Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja
vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren
viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti. Ei
kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia meillä.
Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin,
meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä ja
pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat Herran
kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: Kunnia olkoon Jumalan