Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 9

silloin,
hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan.
Siellä sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa
salaperäisen lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me
toivoimme, että hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon
lemmenliittonsa. Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini
suunnitelmastaan yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän
hävinnyt; häntä etsittiin turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla
jo levottomia ja pelätä, että joku onnettomuus on häntä kohdannut.
Muutaman päivän perästä saimme kuitenkin kuulla, että hän oli noussut
erääseen jaalaan, joka halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt
ei ole mitään vaaraa, ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi
takasin purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia,
ei rahaa eikä edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta hän ei
palannut.
Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja
Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella
sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä
isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä kuinka
hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa kun
myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten venhe
karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi
purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet
sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi.

Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä
valtijatar silloin asusti.
Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme,
näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten
muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty,
vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen
äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa
vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman
ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen
päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.
Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan
johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin huolellisesti
maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui kaupungissa, mutta
hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan mahdotonta saada
selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua ja etsiskelyä
toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta kevätpuolella, onnistui
veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella urkituksi tietoonsa
tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän soitatti syrjäisten
talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana valepuvussa, leuassaan
tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan tuntemattomaksi. Ja aivan
oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille portaille ilmestyi
varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli vihdoinkin päästy
varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti enää voitu salata.
Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli
jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja
hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet
pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.
Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli
hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi
ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi
myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna
1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät
muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät
kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.

Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon,
Rytön tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli
kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa
esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana
kuin aina ennenkin.
Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä
seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän
leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota
suurta nimeä.
Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)
* * * * *
Joll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan,
että Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa
»Haablöse slægter» tämän suurellisen suvun näistä kolmesta
viimeisestä sukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista
tarinaa, ja osoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja
perinnäistapoja, solmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa,
joilla tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen
sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma,
huonommaksi, kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden
hämäryyteen.

XXIV.
MUUTAMIA AATELISHOVEJA.
1850--60.
Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän
kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin,
elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin
kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi
tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää

esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa,
tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli siihen
aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut minkäänlaisia
rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia. Siihen aikaan
matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein omilla
hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja sitäpaitsi
pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien luo, jolla
aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten. Tavallisesti
lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet, jotka asuivat
kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin
kanssakäymispiiriin kuuluviksi.
Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi
huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin
tekemäni vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen,
varsinkin jos perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei
siinä kyllin että vieraat