Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2

lapsen ja hopeahapsen 2, by
Anders Ramsay

Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2, by Anders
Ramsay This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 Kuvauksia
Author: Anders Ramsay
Translator: Knut Sarlin
Release Date: August 8, 2005 [EBook #16482]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJA
LAPSEN JA HOPEAHAPSEN 2 ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA
Kirjoittanut Anders Ramsay
Suomentanut Knut Sarlin
II osa
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

XIV.
HELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.
1849--50.
»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me
niiden kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta
mitähän he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn
ja sähkön korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?
Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse,
meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon
sellaista, jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona,
vaan jota minun nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin
vielä oli tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein
mielikuvituskaan voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi
tarpeeksi. Nyt emme voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi
höyrylaivoja, ilman sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä
postia ja sanomalehtiä, ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman
pankkeja, huviloita, kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea
tuollaista, joka nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä
kuin ilma, jota hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin
tuntematonta ja siksipä ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman
sitäkin.
Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut

yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään
kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole
kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan
muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme
ihmetellen sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja
nykyisyyden välillä on.
Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista
kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein
kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen
suuren tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja
pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki
melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös
vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja
nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki
sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.
Kun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto
muutettiin Helsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti.
Sinä ajanjaksona, 1840--1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo,
vaikkapa siinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä,
suurimman osan »kaupungin lukkojen» eli tulliporttien välisestä
alueesta. Kaikesta tosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta
Hietalahdesta Elisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja
Punavuorille asti oli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan
Kampinmalmilla ja Heikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat
tontit autioita, samoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja
länsipuolelle ulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion
nyppylöitä. Seutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat
Ateneum ja suomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota
talvisin käytettiin luistelupaikkana.
Mutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein
samallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli
rakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja
joita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa
asussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo,

yliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja venäläinen
kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone, kenraalikuvernöörin talo y. m.
Neljä korttelia Fabianinkadun ja päävahdin välillä oli rakennettu
täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia kivitaloja, samat, jotka siinä
vielä tänäkin päivänä seisovat, ja muodostivat nämä talot siihen aikaan
kaupan ja liikkeiden tyyssijan, jossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä.
Kaikkialla muualla kaupungissa näki ainoastaan mataloita,
yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa pitkät lankkuaidat yhdistivät, ja
useiden lankkuaitojen takaa näkyi laajoja puutarhoja. Kasarmintorin
reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun varrella kohosi kuitenkin
kaksikerroksisia puutaloja, jollainen rakennustapa sittemmin kuitenkin
kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja, yhteensä luullakseni vain
parisenkymmentä, kohoili siellä täällä erillään mataloiden puutalojen
joukossa.
Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin
kaunis ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana
kuin nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli!
Keskellä esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä
vaahteroita, jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun
niiden juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen
maahan kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita,
joiden nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai
rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi
viheriäiseksi maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi
istumapaikkoja ei siellä ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne
muutamia viheriävärisiä penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja
paljon käytetty Kappeli tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen
aikaan pieni, omituisesti rakennettu kupurakennus -- jonkunlainen
myymäläkoju, jossa oli myytävänä limonaatia ja appelsiineja, ja tämän
»huvimajan» molemmille puolille oli asetettu ahdas puusohva, jolla
myymälän harvat kantavieraat tavallisesti istuivat. Mutta yhtä runsaasti