Mugbyn risteys | Page 8

jos ne kaikki pitäisi naimisiin
mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan mitään.
-- Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?
-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi Phoebe,
ojentaen isälle kättä.
-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi tämä,
taputellen tyttärensä kättä.
-- Te syystä nuhtelette minua, -- kerkesi Barbox Veljekset sanomaan,
punastuen kasvoiltansa, -- ja koska minusta voi ilman muuta aivan
selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan
turhaa tunnustaa _tätä_ vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän
teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle siitä
kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja
ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.
-- Aivan mielelläni, herra, -- vastasi Lamppu iloisesti kumpaisenkin
puolesta. -- Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni -- -- --
-- Malttakaa! -- keskeytti vieras vähän punastuen. -- Mitä tekemistä
nimellä on itse asiaan! Lamppu on kyllin hyvä nimi minulle. Se on
minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!
-- Totta kyllä, herra, -- vastasi Lamppu, -- tavallisesti ei minua muulla
nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että koska te
olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette täällä
yksityisasioissa, niin te ehkä -- --

Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja Lamppu vastasi tähän
luottamuksen osoitukseen uudella kierrolla.
-- Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, -- sanoi Barbox Veljekset,
kun Lamppu kiertonsa jälkeen paistoi entistään rasvaisemmalta.
Lamppu aloitti: -- Eipä juuri liioin -- --, mutta hänen tyttärensä kiirehti
kesken puheen:
-- On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee
työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä.
Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.
-- Mutta teillä, Phoebe, -- jatkoi _Barbox Veljekset,_ -- teilläkin on
vaivaa koulusta ja nypläyksestä -- --
-- Huviksenihan minä pidän koulua, -- keskeytti tyttö, aukaisten
silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt.
-- Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla sain
muut lapset seuraani, näettekös. Se ei ollut mitään työtä! Minä teen sitä
yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia
ympärilläni. Se ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä
nypläykseeni tulee -- hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet,
ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen
intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän
rupesi siitä puhumaan. -- Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan
itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun
hyräilen. Ei _sekään_ ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin soittamiseksi,
muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!
-- Kaikki on hänestä musiikkia! -- huudahti Lamppu ihastuksissaan. --
Kaikki on hänestä musiikkia!
-- Isä ainakin on musiikkia! -- sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti
häntä sormellaan. -- Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa
soittokunnassa!
-- No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta

sinä kehut liiaksi isääsi, -- vastasi Lamppu loistavin silmin.
-- Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla. Jos
saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu. Mutta
te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei laula
kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa
minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan
aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva
raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti
kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme.
Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä, isä,
koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!
-- En soisi, kultaseni, -- vastusti Lamppu, hetkeksi muuttuen vakavaksi,
-- tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi. Sillä se
näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä ja kysyisin
niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä tyhjää
ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.
-- Isäni, -- sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, -- on aina iloisella,
hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani onnellisen
iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.
-- No niin, lapsukaiseni, -- vastasi Lamppu todistavalla tavalla. --
Minkä _minä_ sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän
on aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, -- vaikka tosin siitä ei lähde
enempää kuin muutamia shillingejä viikossa -- aina tyytyväinen, aina
iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin.
Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin,
pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun
minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee
minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa
minulle virret -- niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos
seisoisitte ulkona -- ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta
tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.
Mikä lieneekin ollut syynä -- ainoastiko se, että nämät sanat
muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat

Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä -- mutta tytön ahkerat
sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan
isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin
herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin