Marjapojat | Page 8

piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä
tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi
sisko nyt kysyikin:
-- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin
johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti
määrätä meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.
-- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt.
Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että
ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.
-- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan
tarkoittaneet, mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä
tuhmuuksiakin. Muistan, miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar,
joka mielestämme oli kovin turhamainen, panimme tummansinisen
pellavalangan kulkemaan toisesta seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen
ja hapsuineen takertuisi siihen, kun kouluun tuli. No niin, hän tuli,
takertui ja kompastui ja oli vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät
sitä käsittäneet, että tuo viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan.
Asiasta syntyi heti kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä.
Muistan vielä, että minä en ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan
tahtonut toistaan syyttää, vaan kaikin otimme syyn; ja johtaja oli
huolissaan ja miettiväisen näköinen, kun hänen täytyi meitä rangaista.
Käytöksessä saimme sitten vaille sinä lukukautena. Mutta tässäpä
jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti tiedustella, mitä varten sinä
noin vakainen olet?
-- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan
itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?
-- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin
kurikkaita.
-- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä
auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi
kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille
sanomalehtiäkin.

-- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?
-- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli naurahtaen.
-- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei
millään ehdolla!
-- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja
vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat,
saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin jaksaisi.
-- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas,
onko sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?
-- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja
hän miellyttää minua erittäin.
-- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...
-- Miau, miau, -- kuului oven takaa.
-- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni
aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se
poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin
vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt
tuollaisen tuuman pani?
-- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun
kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.
-- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...
-- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi.
Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen
todeksi havainnutkin.
-- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua
Leenallekkin.

-- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee.
Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.
-- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan
talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon
enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole
minun valtani alla.
-- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta
taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä,
niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin
siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen
ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän
ovat mitä parhaimpia ystäviä.
-- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän
muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?
-- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo
tullakaan...
Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.
Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja
Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.
-- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle
aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa
mainita, mitä olen päättänyt.
-- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena
makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.
Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen
olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa. Kiitos,
se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on kylmä ilta.
Leena keittää sitä erittäin hyvin.

Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja
viemään ne kyökkiin.
-- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta Leenalle.
-- Minäkö?
-- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se
maistuu niin hyvältä näin ruoan päälle.
Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi
alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen
jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha häiritty,
mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli mitä
hyvänluontoisin vanha neitsy.
-- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto oli
erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri,