Manasse Jäppinen | Page 2

omasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai siis
vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti
tapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät
he lähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi
kotiinsa, noutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa
putkipiipun.

II.
Mutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet
hän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse
aikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:
»Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!»
Poika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen
voiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen
taskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi
epäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi,
kaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:
»Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta
häpiistä nokinen kattilakii punaistuu!»
Hän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei
ollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo
hitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä
äidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät, vihertävät
antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin
puoli-itsekseen selitellen:
»Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj
tuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on
siustaa huolj piettävä.»
Manasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti
katsettansa entistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo

aivan oven luo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:
»Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!»
Manasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa
tyytymättömyyttä ilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei
hän tajunnut itse asiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan
vaan omituiseen mielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen
Hikuhan näet siellä nyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli
yhteinen vaara tarjolla, ei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli
myös luonnollisista syistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan,
milloin on viisainta olla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän
pysähtyi ja jäi mieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.
* * * * *
Mutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja,
kuten kaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä,
raapi selkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen
puhuen:
»Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun
syyhyttää!»
Ei hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja ryhtyi
pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko toimitus
hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja vielä omalle
esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti:
Lempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen,
synkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille
pöydän luota:
»Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut lukemaanii
opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks pakanaks, niin kun
monj isätön ja äijitön jiäp.»
Manasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi vieläkin.
Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan pakottaa
pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti jakanut
salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta
pullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja
katseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä.
Niin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes
poikansa mielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten
pukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:

»Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit
äitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis eissä, niin
mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun hänestä aika jättää.»
Ja sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä,
varmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni.
Nenänsäkin hän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa,
missä olisi isoja, tuttuja kirjaimia.
* * * * *
Mutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä asiasta.
Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä selaili ja etsi,
äänsi hän synkkänä.
»Enkä rupii lukemaan.»
Se oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei
touhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti, katsoi,
ja vannoi jo itku kurkussa:
»Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!»
Mutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli
mieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi,
pani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun hiilille.
Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen tehtyä hän
meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi esiliinansa
kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:
»No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa nenän.»
Mutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin,
pois käsistä pyrkien ja ärjäsi:
»Eikä sua niistee!»
»No, lapskulta!... Anna nyt äit niistää!» suostutteli äiti ja yritti
uudestaan.
»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää, veti
hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan äitinsä
käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:
»Vaikka mikä oisj niin en luve».
Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain
opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut
äiti. Hän