Maahengen salaisuus | Page 2

kysymyksessä
yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on kuitenkin aina
periaate.
Nämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä,
kuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui
yhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia
vesilintuliutoja.
Metsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä
vuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja
myöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.
Herrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja
havaintojaan.
Myös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat
epäilemättäkin heikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen
parhaiten näkee rukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.
Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat
todella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella,
ne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on
huonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani
Pässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee
maahenki, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa."
-- "Eläköön maahenki!"
-- "Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!"
Oli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista sydämellään.
Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa. Kaikki
puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään, pyytäen
herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen metsästäjien lähtöä
järvelle.

Hienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi jo
edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori Soinivaara
oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan jotenkin
ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti surmaan
suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun olivat
saaneet kaatua Holman ylhäin muurien alla, silloin kuin
"_Kaisilalahti_" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja,
räpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta, taisteluun
lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi
sotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut
nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä
heittokeihästään. Naiset olivatkin -- viisaasti kyllä -- pysyneet
irokeesein illallisesta loitolla.
Kello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin
asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin
tiedossani.
Tiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan
pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten
kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä
piirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa
paikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi
veneissä päästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi
tästä Holman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.
Ennenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki
kaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä, vaati
herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa, johon
oli ainoastaan kivenheitto matkaa.
Mikäs siinä, -- sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä
pitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen
suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli
komea pelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin
kokoinen.
"Siinä näette, hyvät herrat, miltä rukiin tulee näyttää. Sankkaa niinkuin

paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista sellaista ruista.
Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman kartanon ruista.
Koko joukon alla keskikerran, -- Malmfelt itse on sen myöntänyt! --
Minä aion ottaa kylvöstäni kaksikymmentä jyvää raskasta viljaa.
Elokuulla vielä, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja punninnut, teen
jymyt Suomessa. -- Huomatkaa, hyvät herrat: keväällä minun laihoni ei
ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, nähkää, riippuu
_maahengestä_!"
Siinä tuli nyt sana "maahenki" tänä iltana toistamiseen esiin, erityisellä
painolla ja salaperäisyydellä mainittuna.
"Mutta mikä se maahenki on, se on oma salaisuuteni!"
Lahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki
kantoi pitkää, täytelästä tähkää. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa ja
paikoittain melkein kitukasvuista. Tähkäpäät olivat pieniä ja
epätasaisessa terässä.
Kun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet
myös maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin
lauseet ja viittaukset olivat kiinnittäneet erityistä huomiotani, päätin
lähemmin tiedustella häneltä asioita.
Astuessamme rantaan päin, käännyin Lahisten herran puoleen. "Sillä on
omituinen nimi, teidän pellollanne, -- Pässinmutka", -- lausuin
keskustelun aluksi.
Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras
paikkakunnalla, -- kysymyksenne on siis luvallinen! -- Asia on lyhyesti
seuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on
isonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus -- 'Pesimæ vithæ gerde'. --
Kansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka.
Lahisten ja Holman välinen raja käy, rannasta lähtien, yhtä jonoa
suorana linjana kuusitoista kilometriä, pitäjänrajaan saakka. Ainoastaan
tässä se tekee neljä suorakulmaista käännettä, jotka leikkaavat pois
maata Holman kartanon puolelta. Tämän johdosta on sittemmin
syntynyt kansantarina. Entisinä aikoina, ison jaon käydessä, oli

Lahisten silloinen herra muka lahjonut maanmittarin ja tästä
maakappaleesta maksanut hänelle pässin. -- Mutta se on kirottu vale! --
Vai pässin? Köyhää Wallenberg-raukkaa! -- Jos esi-isäni olisi tahtonut
toimitusmiestä lahjoa, niin hän olisi maanmittarille lähettänyt
kymmenen härkää! -- Lisäksi huomattakoon: isonjaon jakokirjasta käy
ilmi, että 'Pesimæ vithæ gerde' on Lahisille rehellisesti jaettu. Ja sen sai
kaikissa oikeuksissa kuulla veli Malmfeltin isä, -- sama herra, joka
rupesi rettelöimään myöskin Lankinsuosta. -- Mutta se on toinen
historia! Lankinsuo on ulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan
Lahisiin, kuten ensi syyskäräjillä tulen lopullisesti todistamaan."
Kas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytevät
kekäleet ilmituleen.
Onneksi joku minua älykkäämpi huusi: "Kello on kohta kaksitoista!
Puuttuu vain kymmenen minuuttia."
Holman luodolle