Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 2

muoto
Ynnä kevät luonnon ilmi
saapi!

Näin sen laulu raikui;
Monistellen kaiku
Leivon virret toi mun
korvihin'.
Päivän myötä liitää,
Maita merta kiitää
Milloin Etelään ja Pohjaan
milloin;
Laaksoss' suukkosilla
Olla, taivahilla
Laulaa autuuttansa aamuin
illoin;
0. Voi sua miekkosinta! Kuinka pieni rinta, Leivo, moiset riemut
mahduttaa!
Toukokuun-laulu.
Terve tienoillemme,
Kaunis Toukokuu!
Terve leikkiemme
Suoja
sulosuu!
Tunteen jumal'-liemu
Valjetessas läikkyy,
Rakkaus ja
riemu
Kaikkialla väikkyy;
Murhe kevääll' lymyy,
Itkust' ilo
hymyy,
Huolten pilvist' aamu ruskottaa.
Kukka kuihtununna
All' ol' hyyn ja jään,
Syksyll' lakastunna

Kuoli mielellään.
Talvi -- hirmun lailla,
Joka seudut raastaa,

Autioilla mailla
Käskyn kieltä haastaa --
Haudall' istui, sääti

Surmaa, kaikki jääti
Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.
Säteitä ei luotu
Pohjan aamuhun,
Kyyneleit' ei suotu
Yölle, siksi
kun
Ajain joutsenillaan
Kukkais-kevät koitti,
Päivän' kultas, illan,

Aamun purppuroitti,
Sorsi talven vallan,
Mursi kahleet hallan,

Vienon Flooran kutsui nähtäviin.
Nytpä lehtoloista
Sulle nousevat
Kukkais-silmikoista
Uhrit
riemuisat;
Kiitostas vaan huohuu

Ruusut ruskoposket,
Kunniakses
kuohuu
Hopeoitaan kosket;
Linnut riemumielin
Laulaa
kiitoskielin
Kanssamme: oi terve Toukokuu!
Muuttolinnut.
Te kulkuri-vierahat oudossa maass',
Kosk' etsitte syntymä-laaksoa

taas?
Kun vuokko jo tuikkaa
Taas syntymämaalla,
Ja hettehet
suikkaa
Taas leppien alla,
Koht' alkavat lentää:
Ei johtoa lie, --

Heit' eksytä sentään
Ei siintävä tie,
Perille se vie.
Kyll' löytävät armahan Pohjolan nuo,
Miss' suojaa ja ruokoa
luonnotar suo;
Kyll' lähteiden suilla
Siell' uupuva tointuu,
Ja
oksilla, puilla
Vaan riemuja sointuu;
Yöauringon koittain,

Uneksivat vaan;
Ja lempeä soittain,
Ei kaukaisen maan
Tiet'
aatellakaan.
Niin tyyninä onnelan lapsoset nuo
Vaan sammale-honkihin suojansa
luo;
Ka, siellä ei surra:
Ei itku ja huolet,
Sen muuria murra,
Ei
myrsky ja nuolet;
Miss' onnea päivä
Se hohtava suo,
Ja yön
rusohäivä,
Jok' untahan luo
Ja tuutivi nuo.
Sä eksyvä henkonen oudossa maass',
Kosk' etsinet syntymä-seutuja
taas?
Isäisi kun mailla
Jo palmuset läikkyy,
Niin lintusen lailla

Sun siipesi väikkyy;
Koht' alkanet lentää;
Ei johtoa lie Eik'
eksytä
sentään
Sua siintävä tie,
Se mailles sun vie.
Paimenpoika.
Kauniina taivahille
Jo päivä nous',
Siit' ilo maisemille
Ja toivo
uus'.

Ja metsän lehväpuista
Vaan riemu soi;
Hänt' ilman linnut
muistaa,
Ken kaikki loi.
Ja pilvet punerruttaa
Sini-reunojaan,
Miss' yhtyy ihanuutta

Taivasten, maan.
Mutt' alla puhdas lähdet
Vaan myhäjää,

Helmaansa kuut ja tähdet
Se viehättää.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss' aallon vilkas hurmi

Käy mutkihin.
Siell' turvepenkki tuttu
Puun varjoss' on,
Ja
lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Tääll' lehdon väliköistä.
Ma ihailen,
Kuin kastehelmilöitä
Juo

kukkanen.
Helposti täällä kuulen
Ne laulutkin,
Mi myötä vienon
tuulen
Soi laaksoihin.
Käy usein armas kulta
Mua kohtaamaan;
Tääll' lausuu lemmen tulta

Hän lauluillaan.
Tuon soinnun, vohlat, varmaan
Te tunnetten!

Ah, rintahainpa armaan
Pian sulkenen.
Kun päivä tunturilta
Taas vilkaisee,
Näen kullan; -- kunnahilta

Hän astelee;
Kädessä hällä loistaa
Sulo seppelyt,
Jon rannan
apiloista
On köyttänyt.
Tuon luokse nyt ma joudan
Kuin lennellen,
Pian tänne hänet
noudan.
Karitsoineen;
Tääll' yhdess' istuskellen
Me suudellaan,

Ja kyyhkyt karsastellen
Ne katsoo vaan.
Hän laulain kaiut nostaa;
Ma pillillän',
Jon vuolin kaislistosta,

Hänt' säestän.
Ja aallot niemekkeille
Ne uinahtaa,
Ja vieraat karjat
meille
Eksyillen saa.
Ken voisi kertoella,
Mi viaton
Elämä paimenella
Laaksossa on!

On karja aarteenamme
Ja kukkaset;
Niit' tyynnä omistamme
Me
paimenet.
Vaikk' kylmä kukat hyytää
Ja myrskyt soi,
Mun riemuain ei syytää

Ne hautaan voi.
Kun talven tuiskut pauhaa,
Käyn mökkihin,

Siell' lämpimää ja rauhaa
Kyll' löydänkin.
Siell' lieden loistamassa
On hauska työ,
Ja karja navetassa
Apetta
syö.
Ma laulan: kukkasvirsi
Tuvassa soi,
Vaikk' kukat hyyti kirsi,

Min talvi toi.
Kyll' lunta täynn' on vuori
Ja notkelmat,
Vaan ei mun mielen' nuori,

Ei laulelmat.
Vaikk' ulkomyrskyt pauhaa,
S' ei haitakaan,
Kun
tääll' on tyyntä rauhaa
Sisällä vaan.

Vaan kevään tullen kylmä
Pois pakenee,
Ja vuokon sinisilmä

Kyyneltelee;
Vien silloin laitumelle
Taas karjojain,
Ja kaiku
kantelelle
Soi vuorottain.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss' aallon vilkas hurmi

Käy mutkihin.
Siell' turvepenkki tuttu
Puun varjoss' on,
Ja
lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Minun päiväni.
Suojissa laakson, leivon liverrellen,
Vieressäs istun, impi, haltioissa;

Tuoll' alla tunteen aallot hyrskiellen
Käy kukkien ja leyhkäin
suuteloissa.
En koskaan seisonut oo sodiskellen
Surujen usvaa
vastaan taisteloissa;
Eik' arvaa kukaan, miss' on piilosuojain,
Paits'
ystävyys ja lempi ynnä Luojain.
Hymyyni hymyilee tuo haaveksittu kulta,
Sill' emme suotta kiusaa
itseämme;
Hyväily-nimet hältä saan, hän multa --
Vavahtaa lehvät,
meidän lempeissämme,
Ja perhot tullen ruusun suutelulta,
Kukista
luovat taivaan ylitsemme;
Ah, kaunis mailma! kuinka luonto sointuu

Tok' autuuteen, mi sydämessä tointuu!
Miks' epäsoinnun soisin sorreskella
Nyt soinnuntaa, mi mailman
haltioipi?
Suloista sävelmää nyt kaikkisuus vaan soipi,
Suloista
myös mä mielin kaikutella.
Mun riemujain saat, kulta, riemahdella,

Kun yhteissointumme sun korviis soipi;
Syliini vaipuos ja anna suuta

Ja suudelmaksi elon hetki muuta!
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu,
Lehvissä jalavan,
Kuink' aina voinet laulaa,

Iloita ainian?
Sun laulus kuulen aamuin,
Sit' illoin kuuntelen,

Vaan kirkas ain' on äänes

Ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä
Ja ahdas asuntos,
Tok' aina lauleskellen


Silmäilet kotohos.
Et kylvä, etkä niitä,
Et korjaa latoihin,
Et
huomispäivää tiedä --
Ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu
On riistat, aartehet,
On maat ja valtakunnat

Ja linnat kultaiset;
Ja huolin, kyynelsilmin
He päivää alkavat,
Jon
koille kiitosvirtes
Sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis
Sun halvan olentas;
Ei kiittele hän Luojaa,

Vaan ain' on vaateljas.
Sun hento henkes sortaa
On hänen
vallassaan --
Tok' onneas sä kiität,
Hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille
Hän kylmän silmän luo?
Häll' onko
vaatimista,
Jolle Luoja kaikki suo?
Kun mailman riemut ratki

Hänelle tarjoutuu,
Miks lisää vaan hän itkee
Ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni,
Ain' autuudesta vaan!
Lauluusi vaikerrusta

En sekaa milloinkaan.
Kesäisin pesäs laadi
Majani vierehen,
Mua
neuvo aamuin illoin
Olemaan iloinen.
Kevät-aamu.
Kas, kuink' armas aamu koittaa
Idän kaukomerten takaa,
Kultaan
verhoo, purppuroittaa
Maan, mi tyynnä alla makaa.
Usvat haihtuu,
talvi taukoo,
Luonto herää, silmäns' aukoo.
Leivo, liehusiivillänsä
Äsken tullut etelistä,
Laulaa ylhääll'
liitäissänsä
Toivon, kevään kukkimista;
Joutsenparvi maahan
rientää,
Tervehdellen Suomen nientä.
Tummain puiden kesken lentää
Huima aalto valloillansa,
Ilomielin
orava entää
Sammalkatto-suojahansa;
Kaukaa metsän siimeksellä

Kukertaapi kyyhky hellä.
Kultaviljaa tuutii tuttu
Aamutuuli pitkin sarkaa,
Yllään
valko-talvinuttu
Jänis poikki pellon karkaa;
Kuusen alta väijystänsä


Tähtää miesi pyssyllänsä.
Vaivoin lehdon vilpoisessa
Säilyin, loistaa hangen tähde,

Valkokoivuin kaivellessa
Vuokkoin kesken läikkyy lähde;
Ahti
hiljan noustuansa
Soittaa kultakanneltansa.
Kaunis kevät! kauan kierii
Vaunus mailla eteläisen,
Ennenkuin se
tänne vierii
Pohjan kunnahille jäisen;
Et niin kiitollista mieltä,

Kuin on meidän, löydä sieltä.
Mitähän ne tarkoittaapi
Virret, jotka soivat sulle?
Että kevät meille
saapi,
Niinkuin Vapaus vangitulle;
Että Pohjan jäätehellä

Sydämiä on virkistellä.
Kudo uudet juhlaverhot
Vesille ja maisemille;
Nosta yöstä henkiin
perhot
Sulhoiks' kukka-kultasille;
Sydämemme sopukoista
Talven
kolkot muistot poista!
Kukkaselle.
Juur' päätit hortos; -- silmäsi auenneen
Sä nostit riemumielin
korkeuteen,
Miss' usvapilviä aamurusko kulkee,
Armaansa,
luonnon purppurahelmaan sulkee.
Kaikk' ympärilläs tyyntä ja hiljaa on,
Siell' leyhkät tullen untuvat