Luutnantti Jergunovin juttu | Page 9

lisäsi hän,
huomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti
vyöttimensä alle, -- "tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet
ampiainen, kuuletko, ampiainen!"
Kolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän
nauroi raikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. -- "Niin, minä pistän ...
minä pistän".
Jergunov katseli häntä sivultapäin.

"Hän nauraa", ajatteli hän, "ja kuitenkin jää hänen kasvonsa surullisiksi.
-- Katsopas tätä hiukan", lisäsi hän ääneen.
"Mitä?" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.
"Tätä!" -- ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja antoi
sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. -- "Se on
kaunista, eikö niin?"
Kolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.
"Ah, risti", sanoi hän, -- "me emme pidä semmoisia".
"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai
turkkillainen?"
"Me emme pidä semmoista", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän
äkkiä seisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän:
"laulanko minä teille jotakin? sen minä teen".
Luutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin,
sillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. -- "Mitä meteliä
siellä pidetään?"
"Rottia, rottia!" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän,
luutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa
tämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan
suudelman, niinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti
käsivartensa Kolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä
halauksesta käärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla
notkealla vartalollansa. -- "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän hiljaa. --
"Ensin kahvia"...
"Mikä oikku! sitten"...
"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten".
Hän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin.
Kahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä

pää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen
kuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä
hyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen, levitti
sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas vitkalleen
pöydälle.
"Miksi et juo?" kysyi luutnantti.
"Minä -- noin vähitellen".
"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni", sanoi hän ja löi
kädellään sohvaan.
"Paikalla".
Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista,
kitaransa. -- "Ensin -- minä laulan".
"Niin, niin, vaan istu".
"Ja tanssia tahdon -- tahdotko niin?"
"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta
sitten tanssisit?"
"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".
"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"
Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia
säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka
odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista
pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten ääniään,
jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan,
määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei
nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat
kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka
oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan
ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden

terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten
silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä
kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin
kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin
nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin
liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui
tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.
Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen
jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden
ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan huudon,
heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa vaappuvaa
tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä aikaa istui
Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria sanaakaan
sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi itsensä
vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut ruumista,
hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin pieniä
kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa,
sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja
unenhalu kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään
enää, hän ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi
hiljaa tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin
huulin: "oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa
kasvot peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on
savu ... onhan täällä ... sinisiä höyryjä". -- Ja joku lähestyi häntä, joku
joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa, sanoja,
jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.
Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän
isoiksi, siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti
lattiaan ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan
sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se
lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja järjesti
hänen kaulahuivinsa solmua... Sitten huomasi hän äkkiä aivan
kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät
silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja
vaikka silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset

silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti
ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti
ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli Gregorius!"
mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi
paremmaksi ... katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin
kanssa Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan
Kolibri turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut