Lukemisia lapsille 1 | Page 6

vuoden ja
pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin
leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota
hän sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät
talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä he
rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin kyllä. He
kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan polttopuiksi, ja kuin
nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä vaatteensa puhtaiksi. Se
alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä enemmän. Kuin kesä oli
loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään vähä puolukoita kivien
välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita talonpoika-ukolta, joka toi
jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he lumesta linnoja, ja Ahasverus
oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä ja antamaan ruokaa
vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka eivät ollenkaan
pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta ja sanoi: "kili kili,
älä päkkää, niin saat sokuria."
Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta kannoilta
ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen alettua porista
kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon taimia autiolle
salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja pihlajan siemeniä,
jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan. Lapsista nyt salo
näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja niin tosiaan olikin.
Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita yhteen paikkaan ja
rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn kävyt olivat

lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä puikosta ja sarvet
kahdesta.
Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta
viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,
syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa. Vuosi
kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,
mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää

odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran
antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja osti
vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän opetti lapsia
lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta kaunista
kukkaa salolla.
Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus
valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,
autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi, ja
pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä, kasvoivat
yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena ulottui niin
kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska oleskella vanhan
Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa kuultiin sen
sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa Jumalan lempeän
auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi; näyttäkääpäs, että
vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat pikku puut ja
kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat laulaa niiden
hennoissa latvoissa.
Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja
opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta
metsää, asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää
sanaa. Ja metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien
tuhansilla kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän
humisi metsä. Se huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä
raamattu ja edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat
suurta luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty
kauniimpaa koulua. Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät
niin iloisesti, linnut lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha

Viherö kuunteli miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti
kuuntelevan uutta opetusta.
Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika, lähetettiin
kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin luota eikä
pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin. Vuosia kului,
Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi, koska hän oli
kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja
silloin tapahtui jotakin merkillistä.
Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän
kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli
kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon
kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko
seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.
Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin
kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se
oli Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon
luo, joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein
sokeana vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta,
oliko hän vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti
taskustaan suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.
Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen
rakasta poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki
myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin
heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän
kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili
mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli
matkustanut kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle
asti, ja oli joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan,
kuin viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi
asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta