vuoden ja 
pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin 
leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota 
hän sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät 
talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä he 
rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin kyllä. He 
kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan polttopuiksi, ja kuin 
nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä vaatteensa puhtaiksi. Se 
alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä enemmän. Kuin kesä oli 
loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään vähä puolukoita kivien 
välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita talonpoika-ukolta, joka toi 
jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he lumesta linnoja, ja Ahasverus 
oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä ja antamaan ruokaa 
vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka eivät ollenkaan 
pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta ja sanoi: "kili kili, 
älä päkkää, niin saat sokuria." 
Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta kannoilta 
ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen alettua porista 
kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon taimia autiolle 
salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja pihlajan siemeniä, 
jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan. Lapsista nyt salo 
näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja niin tosiaan olikin. 
Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita yhteen paikkaan ja 
rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn kävyt olivat
lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä puikosta ja sarvet 
kahdesta. 
Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta 
viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui, 
syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa. Vuosi 
kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat, 
mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää
odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran 
antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja osti 
vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän opetti lapsia 
lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta kaunista 
kukkaa salolla. 
Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus 
valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa, 
autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi, ja 
pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä, kasvoivat 
yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena ulottui niin 
kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska oleskella vanhan 
Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa kuultiin sen 
sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa Jumalan lempeän 
auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi; näyttäkääpäs, että 
vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat pikku puut ja 
kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat laulaa niiden 
hennoissa latvoissa. 
Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja 
opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta 
metsää, asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää 
sanaa. Ja metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien 
tuhansilla kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän 
humisi metsä. Se huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä 
raamattu ja edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat 
suurta luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty 
kauniimpaa koulua. Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät 
niin iloisesti, linnut lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha
Viherö kuunteli miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti 
kuuntelevan uutta opetusta. 
Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika, lähetettiin 
kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin luota eikä 
pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin. Vuosia kului, 
Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi, koska hän oli 
kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja 
silloin tapahtui jotakin merkillistä. 
Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän 
kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli 
kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon 
kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko 
seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä. 
Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin 
kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se 
oli Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon 
luo, joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein 
sokeana vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, 
oliko hän vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti 
taskustaan suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan. 
Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen 
rakasta poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki 
myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin 
heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän 
kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili 
mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli 
matkustanut kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle 
asti, ja oli joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, 
kuin viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi 
asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.