Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 7

päivää, jos ei
yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki haukivehkeeni Viitasaarelle, vavat,
siimat, rullat ja tuonut mukanani vain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes
ainoata kolmikoukkuakaan--sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin lyhyttä
bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen tarpeeseen muuta tarvitakaan.
Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta propelliuistimesta siten, että sidoin yhteen
aina kaksi pitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani säikeeseen,
josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää oikein ole hyppelemään
liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten, että ankkuroin sen matalikolle ja kun sen
ympärys siiman ulottuvilta oli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle.
Näin tuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista heittäen. Venheestä
on myöskin tuulella helppo saada siima sekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa
varsinkin vanhemmille herroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää
istualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla jännittäviä kohtia,
varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan ottanut enempää kuin tuon valehtelijan

määrän enkä tyytynyt vähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä
haukia sekä keitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin
lohikoskelleni saivat syödä silakoitaan... Mutta ehkä tätä kehumista nyt jo on kerrakseen.
Kehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.

ENSIMMÄISET MULLOSENI.
Jokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin toinenkin. Sitä
saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka sellaisissa tilaisuuksissa yleensä
ovat tavalliset. On olemassa, pienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein
samantapainen jännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai se
pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu tai tappion kipu
toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat esiin. Ei milloinkaan voi olla varma
mistään, täytyy aina olla valmis ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala
voi ensi telmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada jonkin
päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana kalastajana olisi
olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja taitavinaan kaikki temput, voi erehtyä
sopivasta menettelystä, josta on päätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä
jonkin virheen, olla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma
pyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata heittosiiman solmuja
eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä hienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on
kiinni kalan leuassa ja joka hankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta
joko kalan hypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.
Yhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin läpileikkaus kaikkien
muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa yhteen jonkinlaiseksi
yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin kalastelee samassa vedessä. On kuitenkin
tapauksia, jotka erottuvat toisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia,
jolloinka kala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella pyydyksellä, tai
joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on saaminen myöskin ollut tulos pitkällisen
kokeilun jälkeen saadusta kokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka
estävät tapauksen haihtumasta mielestä.
Ensimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita jää mieleen. On
pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain. Oli sattuma, että lainkaan jouduin
lohensukuisten kalain kanssa tekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani
ja parannella pyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en luullut
saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta käsitystä kuin että sitä harjoitettiin,
niinkuin olin kuullut harjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se
tekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta. Itseni toisella
soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa palvelusta jollekin toiselle
urheilijatoverille, on minusta aina ollut epäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen
urheilija, itse onkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren
kareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä siitäkin sen huvin,
minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin hankittavien pyydysten kalleus ja muut

lohikalastuksen yhteydessä olevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen
uhratuita lantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja
mielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina tuttavuuksina ja
uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta ystävästä, itsestään koskesta, jonka
olen saanut seurustellakseni joka vuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin
aihemaailmoihin.
Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut tekijäpalkkiona
eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti kirjallista kuvalehteä. Olin
typeryydessäni turmellut sen käyttämällä sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä
heittämällä ja haukeja tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te
nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia vehkeitä. Se on
ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen asiantunteva ohjaus tekevät
vasta-alkajasta muutamassa viikossa tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa
saattaa kulua vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa
meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.
Vaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se kuitenkin se taikasauva,
joka avasi minulle oven lohikalastuksen luvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na
1906. Koski oli siihen aikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä.
Kapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava pienviljelykseen ainakin sen
verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä hänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän
tahtoi viedä minut katselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta
minä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin kalastettava ja minä
voisin