Liv, by Kristofer Janson 
 
The Project Gutenberg EBook of Liv, by Kristofer Janson This eBook 
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no 
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it 
under the terms of the Project Gutenberg License included with this 
eBook or online at www.gutenberg.org 
Title: Liv 
Author: Kristofer Janson 
Translator: Elisabeth Löfgren 
Release Date: October 29, 2007 [EBook #23237] 
Language: Finnish 
Character set encoding: ISO-8859-1 
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LIV *** 
 
Produced by Tapio Riikonen 
 
LIV 
Kirj. 
Kristofer Janson
Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren] 
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879. 
 
ENSIMMÄINEN LUKU. 
Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen 
tyttärestään Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, 
joka aina istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi 
kyyneleet tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy 
istumaan ja minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista. 
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma 
varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli 
ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka 
juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli hoikka 
ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja 
vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen, 
korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv 
oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka 
luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän 
kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi. 
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli, 
mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran 
ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli nyt 
kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä 
ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista mietittiin ja 
seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää miestä, joka 
jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen tytärtänsä, pientä Liviä, 
ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut, Jumalanpalveluksen päätyttyä. 
Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa, joka päivät päätänsä sai kulkea 
Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella tuon äänettömän ihmisen kanssa. 
Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan isän rinnalla sunnuntaisin ja 
katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen silmäänsä, ei voinut kukaan 
kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä oli hänen sieluansa
pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias tietämään ja kuulemaan 
kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan uskaltanut puhutella 
Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään jutuillansa. Kolkot 
kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet että kaikki sisäpuolella 
oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt sentään kukaan, joka olisi 
voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen jotakin huonoa sanoa: "sen 
Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja hallitsi hyvästi mitä 
vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan olleet nähneet hänen 
ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan olleet kuulleet hänen 
kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa lausuvan; sillä Gunnar 
kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli kai se, joka hänet 
paraiten tunsi. 
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin 
juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli 
huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia 
elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä 
maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä 
vuosina hänelle jäi vähän ylikin. 
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa 
Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään 
tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän oli 
auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos, hän 
askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja luki 
hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti 
Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla, 
niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla 
ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä 
seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin 
kymmenen vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja 
asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja. 
Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta 
jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä. 
Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä 
ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.
Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut 
kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui 
sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan, 
joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan 
ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha 
ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada 
syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää". 
"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin 
ilmakin olisi parempi". 
Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin. 
"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon 
päästä. 
"Niin, väsynyt    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
