Liesilauluja | Page 5

ja siivet kantaisi taivojen taa ja kaikki maailman kahlehet
laukeis...!
On aikainen aamu Valo leikkii ja läikkyy, uni väistyy ja väikkyy.... Ja
kangastus kaukaisen, armahan kuvan ui silmissä autuaan havahtuvan.

TULPAANIT.
Tulpaanit nuokkuvat naljaten naurain, syttyen riemuhun sydämin
haurain, kaivaten kaunetta maljakon, korin, näyttelypöytiä
markkinatorin.
Palvovat liekkejä varjojen mailla auringon tyttäret aatosta vailla,
keinuen, kirmaten keskessä pauhun, katveessa sähköjen, kierteessä
sauhun.

KORENNOT.
Korennot heijuvat hehkussa illan yllä kuulaan, viihtyvän veen lailla
siintävän smaragdi-sillan kortepylväästä kortteeseen.
Säteistä painuvan päivän luotu, kultainen perho, hetkesi lyö: keinuvan
lumpeen umpussa suotu sulle on hauta ja ikuinen yö!
Värisee rusko, kauneusmurhan partaalla niinkuin se vaikerois. Itken
kuoloa korennon turhan, ruskon myötä mi raukee pois.

ANDALUSIATAR.
(Musset.)
Povi niinkuin syksyn salo, silmä niinkuin musta pii, hipiällä kalvas palo:
tuo on Barcelonan valo, markisitar d'Amaëgui!
Katseillansa säihkyvillä syttää joka sydämen! Mun hän on, mun yksin,
sillä säilällä ja sävelillä suloistani suojelen.
Mun hän on tuo kuuma kukka, ripsisilmänsä on mun, jalankaarre,
silkkisukka ja tuo tumma hulmutukka, laineisiin min uppoun.
Mun hän on tuo joutsen vieno, uiva utuharsoissaan, valkovarren viiva
hieno, kautokenkä, käsi pieno alla valkohansikkaan.

Mut jos ripsen alta salaa salaman vain silmä lyö, koko Kastilia palaa,
säilät surmantöihin halaa, monta silmää peittää yö!
Kenpä arvas hurmioita, joita hurja mulle soi, kenpä laski suuteloita,
lemmen kuiskehia noita, jotka yöhön huminoi!
Kenpä arvas aamujansa, kuinka sorja sirkuttaa, kun hän pauloo
poveansa, vyöhön kirjosolkeansa sormin siroin solmiaa!
Hovipoika, airueni, käykäämme yön helmahan! Laulajaiset armaalleni
laita, jotta rakkauteni raikuu yli Espanjan!

ILTA.
Päivä laskee, viihtyvät vienot veet, ruskossa uivat rannat kyyneltyneet.
Lakkas sirinä sirpin, hälinä työn. Kyläinen kuisti verhouu vaippaan
yön.
Kaikk' on hiljaa, taloset veräjineen vetehen kuultaa. Tähdille yksikseen
Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla tyttönen hiipii niitulla
kimaltavalla.

MERIHELMET.
Kaiu merihelmein kannel, vieno virpiviita soita! Maa ja taivas, kaikk'
on täynnä mielikuvain karkelolta.
Kutoo kuudan kirjo vöitä, heittää helkkyväistä routaa. Unet jäisen
veden reunaa niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kuultaa merenpohjan yöstä haaveen kummat kultakennot, helaa
meri-menninkäisten simapillein äänet hennot.
Herää loihtuun, syttyy hehkuun kivettyneet kaunomuistot, halki kuolon
kuvastimen puuntaa koralliset puistot.

Siintää simpukkaiset riutat sydämestä synkkäin vetten, kimmeltävät
kimalaiset niinkuin etsinnässä metten.
Soiko ilma? Vaiko täällä sielussa vain outo jokin? Saaren merellisen
yllä lyövät siivet myrskylokin.

PILVILINNAT

VAELTAVA APOLLON.
Ma laps olen Leton lempeän ja korkean Aurinko-Taaton, sain
syntymälahjaksi laulujen maat, runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen ja vaeltaja-sauvan käteen, sain soittimeks
sykkivän sydämen ja kieleksi päivän säteen.
Myös kauas-ampuja katseen sain.... Kaikk' yllätän kohtalon nuolet:
elonlangat tiedän ma lyhviksi ja pitkiksi elämän huolet....
Sitä rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on joka helkkyvä riemun hetki.
Mun retkeni tomun lapsien luo on auringonsätehen retki!
Mun tieni vie sykkiväin sydänten luo. Ken antavi laulun parhaan? Mua
temppelin harjalta vetää pois halu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vetää pois halu huolihin ihmislasten. Mun
harppuni heljä helistä voi vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykkä Muusien suu ja tyhjä mun marmoripääni, jos ei
sieltä ihmisen ikävä soi ja ihmisen tyttären ääni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokenttäin maisten! Tuost'
onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein syvän tummuuden kartanoista, ja tuon
kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!

Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee, hän syömmensä soitoksi lainaa, ja
häntä ma kiitän, jos päähäni ken runoniekan laakerit painaa!

PILVILINNAT.
Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina:
suven nuoren sunnuntaina, vielä paljon myöhemminkin hälvettyä
aamun häivän, askarteessa arkipäivän. Uupuessa elon sotiin sinne
palannut kuin kotiin.
Siellä oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain
ensimäinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen
hämyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta.
Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki
terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edessäni, ensi kerta
katse kiersi yltä, alta, silmä kantoi laajemmalta. Näin ma maita
tuhatluvun, näin ma viisi valtamerta, kaikki täynnä elämätä kuolevata,
syntyvätä, työtä turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen,
vailla määrää matkaavaisen oudon johtotähden yössä, oudon voiman
pakkotyössä, voiman, jok' ei säästä lastaan, joka etsiessään uutta,
luodessansa ikuisuutta, nousee itseänsä vastaan....
Lausuin julki julman lain: Kuink' ei sortuis pilvilinnat, arat, herkät
ihmisrinnat, sortuuhan myös kivilinnat, pantsar-pinnat; katoo kaikki,
mitä tehtiin, mitä nähtiin, kuink' ei katois haavekuvat, hengen hennot
tuulentuvat!
Kyynel puhkes silmästäni, vedet viljat, kuumat juoksi kaikkien ja
kaiken vuoksi. Onko edes Styxin luona vaiva suurempi kuin meillä!
Mit' on kuolon virran kuona verrattuna kaikkeen siihen, mikä vyöryy
elon teillä! Mit' on kylmyys Lethen laineen verrattuna polttoon meidän,

kärsimykseen hengen, aineen, tuskaan määrättömään, jonka tuottaa
liekit maailmanpalon, jot' ei saada sammumahan, vaikka vuotaa
valkeahan kyynel- sekä hurmevirrat.... Soppeen salaisimman salon
kuuluu Tuonen neitten pirrat. Käsi julma tarttunut on elon katkeavaan
lankaan, pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silmälauta hiljaa vaipuu.... Sielu itkee vanhaa untaan, rinnan täyttää
turha kaipuu lapsuus-onnen valtakuntaan....
Pilvilinnat, taivaankaaret, ulapalla avaruuden rauhan hempeet
höyhensaaret, jumalien uhrikunnaat hämärässä ikuisuuden, seestykää,
oi, jälleen meille! Ihmettä ma rukoelen, sädekehää