Liesilauluja | Page 3

vuodenko tuoden
vaiko, ah, päivät jo autuahammat parantain kaikk' elon entisen vammat,
uuden maan sekä taivahan luoden?
Orhit kiitävät kuoleman teitä, myöhäistä enää on hillitä heitä! Minkä
me kylvimme, saamme nyt niittää. Syymme tää lunnaaks jo riittää, jo
riittää, korkea Sallima, armahda meitä!
Kumisee kulkuset talvi-illoin.... Milloin ne vienommin helkkyvät,
milloin? Milloin aukeaa tähtien syli uuden, kauniimman maailman yli?
Ihmiset, katsokaa tähtihin silloin!
Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut niinkuin ihmishenkien hiilut.
Hellemmin taivoa kirjailkaatte! Lempeinä lempeän tähden saatte,
pyövelin pyytein pyövelin piilut!

MUISTO SYTTYY.
Muisto syttyy, vielä kerran, valaisten kuin ennen, lepattaapi hento
liekki iki-yöhön mennen. Poltettu on kaikki, syttä jälellä ja pimeyttä.
Muisto syttyy, tuikkaa sumuun sammuvaisen aivon niinkuin tähti
etähinen yöhön hylkykaivon, valhe vankirotkon suuhun, riemun
hulluus hirsipuuhun!

LIEDEN LUONA.
Asun autiossa palatsissa kera armahani henkikuvan. Hiljaa liekuttelen
mielessäni lemmenliettä tyhjän tuulentuvan.
Täällä mielikuvain kartanossa, tääll' on koti korkee toivojemme, täällä
ijät istumme näin rinnan, ijät kirkkautta säteilemme.

TULE YÖ!

Tule yö, tule yö, sinä armas ja lempeä yö, joka tunnet parannusyrttien
tiet, joka sielun päivän poltteesta viet pois viileään tyhjyyteen! Tule
syvälle sydämeen suur' hiljaisuus, min onnessa hiljentyy elon syytös ja
syy, min helmassa heljentyy elon aurinko uus!
Tule yö, tule yö, kuin tuskien jälkehen suru, jumal-aattehen lahjoista
kallein! Miten rakastivatkaan jumalat heimoa hetken tään
ijäisyys-itkunsa sallein ihmisen matkaan!
Tule suuri ja lempeä suru, sa, jolle on kallista kaikki, elon haurahin,
hukkuvin muru, sa kohtalon korkeus, syvyys, yön impi, otsalla rauha ja
ääretön hyvyys.
Tule yö, tule yö! Et lyödyn mieltä sa lyö. Uni, kuoleman kaksoissisar,
vie vierille viileäin vetten ja alle ilmojen aavain, tuo voidetta polttohon
haavain! Oi tiedänhän, etten ma muuten löydä, ah, rauhaa kuin
suudellen huntuas lauhaa! Tule yö, tule yö, et lyödyn mieltä sa lyö!

JAURI JA HELJÄ

JAURI JA HELJÄ.
Jalo Jauri, sankar suuri, Iki-Heljä, Herran nainen, nuo on helmet Turjan
heimon, joista haastaa heimokannel halki aikain kaikuvainen: Yhä
täällä he kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy
he. Jos saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivät yökköin maassa unten urho, Jauri jalo, nuori Heljä, heimon
kukka, onnenpaiste orjakansan, armas niinkuin aamun valo. Kuin
kaksoistähtöset toisiaan varten he luotiin tahdosta kohtalotarten. Polo
Turjan maa jo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa, satu-neiti, sankar valon, ja he loisti niinkuin
tähdet yli pitkän Pimentolan, Sariolan summan salon. Näin kuiske käy
yöstä, mi kirkkaita kiittää: valon heimoa suurta he kerran siittää! Mut

lempi on yö ja sokeudella se uhrinsa lyö.
Kantaa jalo Jauri kalpaa eestä kansan yössä hankein. Samoo
voittoretkeltänsä kimaltavin kilvin, töyhdöin, kera hohtovöisten
vankein. Ja jäljessä urhon käy koko kansa urotöitään laulain ja
kunniatansa: Kuninkaamme hän on, hän Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittä pauloo: Jo sun jalo Jauri hylkäs, sievän Siiran,
armaan Aarian, vanki-orjan, orja-neiden vierellä nyt viihtyy ylkäs! Ja
Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu, ja mielensä tummuu ja mustaksi
muuttuu. »Hän hylkäs mun!» Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!» Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin, siron,
nöyrän Siira-orjan sekä valtiatar Aarian välillä vain enää emmin!» Näin
Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua, mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
sun kanssasi vain ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»
Ja hän katsoo alta kulman jumalien julmaan Jauriin, ja hän näkee
peikon pahan sulhossansa, pakoon suorii, karkaa lailla aran kauriin. Ja
Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa, hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaa
ja maljoja juo ja uhmansuukkoja vieraille suo!
Havahtuivat Iki-Taatot tai vähillä, turman nähden, jyrähtivät tuomionsa,
kirjoittivat tähtiin kirot ihmisluonnon heikon tähden: He nousseet on
taivaan tahtoa vasten, tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten. Ijät
itsekseen he käyköhöt, outoina toisilleen!
Hiipii luo jo hieno Heljä: »Omas olen, vaikka orja!» »Et sa ole oma
Heljä, tuosta tunnen oman Heljän, ettei mua lemmi sorja!» »Sua
lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!» »Ole Jauri et, Jauri on orjana
vankein!» He on sokeat, voi! taru tumma tää Turjalle suurelle soi.
Heljä, kovan onnen orja, heittää helyt, hylkää suvun, häipyy yksin
tummaan yöhön vyötettynä pakkopaitaan, kaapuun katujoiden puvun.
Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa, hän sankarisulhosta
suuresta haastaa: »Te porttinne nää hänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!»
Jauri, rakkauden sokko, riisuu kypärän ja kalvan. Sydämensä päivää

etsein painuu Turjan pimentoihin lailla vaeltajan halvan. Hän kanteloon
vaihtavi jousen ja miekan. Näin soitto soi sokean kanteleniekan: »Tule
syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!»
Iki-Heljä, Herran nainen teillä parannusta saarnaa: »Laupiaat ja nöyrät
olkaa, ettei ylpeyden laine niele elon onnen kaarnaa. Mun
katumustaakkaa täytyvi kantaa, siks kunnes hän saapuu ja anteeksi
antaa, valon sankari tuo, tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!»
Jauri, kaihon kannelniekka suree sydämensä paulaa, maita matkaa,
uupuu, vaipuu, murtuneena, hapsin harmain yhä lemmestänsä laulaa:
»Niin kauan on arvoa, ah, elämällä, kuin kaunis on Heljä maan pinnalla
tällä! Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!»
Vyöryy valon jumalasta saapuvasta ylhä maine. Ikävöipi Iki-Heljää,
ihannetta ihmismuodon laulu niinkuin meren laine. Ja jäljessä laulajan
käy koko kansa kera itkien untaan ja murhettansa: »Tule