Laupeuden työt | Page 2

ja
näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko
armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin
hävitti koko maata. --
Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen sääliväisyyden,
oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin nimittäin Jumalan
käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi syntiseksi, jonka ylitse

Herra oli miekkansa langettanut, ja semmoiselle tuskin kunniallista
hautaustakaan suotiin. Ruttoon sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa
nääntyä, sillä auttaa semmoista -- niin arveltiin -- oli yhtä paha kuin
päästää varasta hirsipuusta. Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin
täytynyt tikapuilla yksin kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät
seurakuntalaiset hänelle paaria lainanneet.
Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen
kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin kamalina
kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä ne jotka
ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä
Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä
kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin
koiria.
Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon
käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita
auttamaan.
Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän.
Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka
yleisen hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden
rajoja. Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja
siveellistä elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla
saarella. Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko,
vaan suurempi Jumalan läsnäolo.
-- "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien
vasaransa alasimelle.
-- "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät ilman
ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen
yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän:
'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä
ole'".
-- "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria. Olethan,
Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni uskalsit

ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua
ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin
oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".
Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti
illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken
kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija
akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari
tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa
taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te
pian putkaan pääsette!"
Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei
seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello
neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten
nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli
melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla
katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä, olikin
oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin teki mieli
iltapuolet laiskotella kapakassa.
Vaan mikäpä arvo olikaan nykyaikana tämmöisellä säännöllä, jolloin ei
järjestystä ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna, jolloin
kulovalkeat ehtivät kylille saakka, ympäröivät niitä, jopa monasti
polttivat poroksikin!
Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin
kylässä vähintäänkin kerran päivässä palaa ja kuolema joka hetki
kulkee oven ohitse, ei välitetä vanhasta tulisäännöstä enempää kuin
Löhnberg'in pormestaristakaan".

TOINEN LUKU.
Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin salaa
taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten varovasti
kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon tuolla

puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt kokonaan
autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja juolavehnäin
vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä puutarhan
visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja tästä oli
Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei hän olisikaan
uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä pormestarin taloon
asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan pyrki.
Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa
niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja tyhjä.
Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden päällä
muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa sinne.
Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.
-- "Miten jaksatte, täti kuita?" -- puheli tyttönen lempeästi ja
sydämmellisesti.
Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä:
"Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"
Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa,
kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten
pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän
kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään
ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen
mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta
hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa,
joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin vasta
oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän niin
kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja lähetti
vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon seinässä
olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen myös määrä
pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.
Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä, olisi
vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni muukin.
Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen,
uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten

sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa puutarhassa.