Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 9

helisee. »Etkö sinä heti
tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana
seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei
tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija, nauraa
myöskin.
»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».
Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö
sinä kukista, Tumma tyttö?»
»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa
tyttö.
»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä
niitä pidät?»
»Kuinkas muuten.»
»Näkyvätkö ne pihallekin?»
»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»
»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka
hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä

sinun kukkiasi katsella.»
Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:
»Enpäs sanokkaan!»
Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen
semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että
missäs sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä
vaan kukkasista puhuu.
»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.
»Ei!»
»Aitassa?»
»Ei sielläkään!»
»Saunakamarissa sitte?»
»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»
Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään
arvata--kylläpäs sinä olet kovasydäminen!»
Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi
remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi
täytynyt punastua.
»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.
»Tuskin--mitäs sitte?»
»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä
kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»
»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.
»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä

puristaa?»
»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään
kädestäni ottaa!»
Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka
kauniisti hän katsoo silmiin.
»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.
»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»
»Mitä varten?»
»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»
»Sinä?»
»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»
»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.
Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.
»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole
kukaan saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs
niiden on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»
»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan latelet!»
»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle
tulevaisuutesi.--Hyvä ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi
uskonut...»
»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.
»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»
»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»

»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä
sisään.
»Sano, jos osaat!»
»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:
»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»
»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.
»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»
»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»
»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo
nuorukainen, »Kyllä se nyt tulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se
pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,
hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan
muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»
Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.
Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä
seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee
pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.
Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.
Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin
maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.
»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi
lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin
iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen ollenkaan
tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.
»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki

vain pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän
kuitenkin tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä
naputtaisikaan!»
Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään
tyttöön.
Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.
Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi
pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara
ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä
sinä nyt teet, Tumma tyttö?»
Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän tunsi että se
katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»
Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän
painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti
vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.
»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi
hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat
alas riippuen.:
»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin
ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»
Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää
räpäyttäneet.
Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo
liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.
Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.
Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea