Lastuja I-III | Page 2

tiet? pitkin. Yht'?kki? se alkaa murista ja sitten haukkua eteens?. Sielt? kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien mutkasta n?kyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden k?rjet viist?v?t maata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen p??ll? ruumiskirstu poikkiteloin. Per?ss? kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville. H?nell? on t?ysi ty? saada kuorma pysym??n tasapainossa. H?n oli kovin n??ntyneen n?k?inen, kasvot kellastuneet ja silm?t laimean v?ritt?m?t.
Vasta kun olin sanonut nimeni, tunsi h?n minut.
--Mutta mik? on tuo kuormanne tuossa?
--Vaimovainajani se on.
--Kuollut?
--Kuoli pois.
Kyselem?ll? sain selville heid?n lyhyen, jo edelt?p?in ennustetun tarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin vaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pit?isi saada hoidetuksi hautaan, vaan t?m? tie on kovin kehnoa. Mitenh?n kest?nev?t laudat kirkolle asti.--?Hevonen, mit? sin? siin? hamuat!?
Sill? oli n?lk? sill?kin, yht? huonossa kunnossa kuin h?n itsekin, luita my?ten lamassa.
H?n sanoi hyv?sti silmiin katsomatta ja l?hti ajamaan. Aisain p??t uurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.
Min? menin toisaanne p?in. Saavuin suolle, johon oli yritetty viem?ri? kaivaa, mutta se oli j??nyt kesken. Siit? nousi h??matkan ajoilta tuttu tie ja vei tuttuun m?kkiin.
Aidan takana ynisi laiha lehm?, ja porsas tonki pihamaalla, jonne ver?j? oli j??nyt sulkematta. Keskell? pihamaata oli s?nky, ja vainajan vuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan. Tummanlikaisen lasin takaa n?kyi ikkunanpenkill? kituva kukka tuohiastiassa.
Oli h?n kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ymp?rist???n. Tehty? peltoa pisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sis??n. Ja kuokosta kenties puoli sen vertaa. Mutta siihen n?kyiv?t voimat loppuneen. Koivikon oli h?n kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana tuli vastaan synkk? kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli heid?n t?ytynyt seisahtua.
Seisoin pitk?n aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja pani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja valittavasti.
Uudisasutuksen ensimm?inen sukupolvi oli tehnyt teht?v?ns?, sill? tuo mies ei en?? jaksa jatkaa. H?n on murtunut h?nkin, into n?ytti h?nen silm?ss??n sammuneen, ja h??p?iv?n aikuinen luottamus itseens? oli poissa.
H?nen j?lkeens? tulee kai t?h?n toinen el?j? ja ottaa m?kin. H?nell? ehk? on parempi onni. Mutta h?nen on my?s helpompi alkaa, sill? h?n ei ala koskemattomasta korvesta. H?n asettuu ennen tehtyyn taloon ja h?n kylv?? siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kynt?nyt. T?st? tulee kenties viel? varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kyl? sen ymp?rille.
Heit?, joiden p??oma--ainoa mik? heill? oli: heid?n oma itsens?-- ensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi tyhj?k?tist?, renki ja piika.
Mutta sellaisten p??omalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.
Jos he olisivat j??neet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen sis?piiaksi, niin olisi heill? itsell??n ehk? ollut parempi olla. Mutta korpi olisi j??nyt koskematta ja edistyksen etuvartijaty? tekem?tt?.
N?in? aikoina, kun ruis heilim?i ja ohra tekee t?hk?? pelloillamme, muistakaamme n?it? ensimm?isen uudisasutuksen uhreja.
Emme voi heille muistopatsaita pystytt??, sill? heit? on tuhansia, ja heid?n nimi?ns? emme tunne.

KOSTEIKKO, KUKKULA, SAARI...
Kun joskus ummistaa silm?ns? muistellakseen mennytt? el?m??, niin kuvastuu eteen pitk?, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edess? on et?inen kapeneva kaukaisuus, takana sama, ja kahden puolen s??nn?lliset maantienojat sek? niiden toisella puolen harmaa, harva, viheli?inen pet?jikk?. Yht? tasaista on virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin n?k? kantaa. Ei satu vaihteeksikaan vuorta silm??n, ei kukkulaa eik? sinert?v?? j?rve?.
Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tiet? yksin astuessa, semmoiseksi j?? se usein mennytt? el?m?? muistellessa. Se on ollut enimm?kseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut muuta kuin siirtymist? samantapaisesta askareesta samantapaiseen, niinkuin virstapylv??lt? toiselle. Ei ole ollut tien varrella ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siell? ojan reunalla vain osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.
V?list? sent??n kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on el?m?ss?kin joskus sunnuntaihetki?, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskell?, niinkuin saari suuressa meress?. Niiss? matkamiehen mieli viihtyy mielell??n viel? silloinkin, kun on ne jo aikoja sitten j?lelleen j?tt?nyt eik? ole toivoakaan sinne en?? takaisin tulla.
Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta k?tketty. Mutta niit? muistelee mielell??n. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne her?tt?v?t halua sopuun, sointuun ja rauhaan.
* * * * *
Siit? ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.
Oli syksypuoli kes?? keskipaikoilla elokuuta. Olin l?htenyt jalkamatkalle, tullut pienell? laivalla kirkonkyl??n ja painautunut sielt? laitapit?j?t? kohti, p?in noita kaukaisia m?kikyli?, joilta vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain p??h?n. Sinne, noihin syd?nmaan vankkoihin taloihin, jonne ei viel? milloinkaan ole k?rryill? ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kes? viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin soudettiin tyyni, pyh?inen ilta, luikittiin pieni? j?rvi? ja kaitaisia niittyrantaisia jokia, k?veltiin koskien varret, astuttiin uusiin venheisiin ja tultiin illan pimetess? monien kyl?kuntien yhteiseen venhevalkamaan.
Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei ollut m??r?? matkallani mit??n ja tarkoitus vain harhailla saloisia taipalia, antaa tien vet??, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen, jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan min? mukana, ja jos on jo ilta, niin asetun y?ksi olemaan.
Olin l?htenyt liikkeelle kyll?styneen? oloihini ja ymp?rist??ni. Pakenin pois ik?vi? ihmisi? ja iankaikkisesti samoja kasvoja pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskess? oli syd?n tyhjentynyt tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton toivo. Mist? kaipaus ja mit? toivo? Sit?