Kyläkertomuksia | Page 2

on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä, sen
syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja
henkisten rientojen alentumisen suhteen.
Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella
lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja

virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä
aukko. Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on
pantattu hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o.
rahamiehen hyväksi. -- Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän
tee työtä halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää
turvallisesti ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana
onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut
ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia.
Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta
historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman
työlle perustettu, Schweiz'in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen
mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee,
että kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea
ja häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön,
jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle
niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan
köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa,
metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta?
Siirtolaisia. Schweiz'illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan
ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. --
Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta
vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret
elinkeinot, laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki
säästetyt rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät
kansassa tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan
sattumuksen apuun.
Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa *Forteljingar og Sagur*
(josta nämä "Kyläkertomukset" ovat suomennetut) on Garborg, joka
vuodesta 1883 on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan.
Tämä kokoelma, jossa on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää
uuden puolen hänen talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa
esiintuovat meille melkein uuden kirjailijan.
*Forteljingar og Sagur* on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se
osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka
tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen

muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja
Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä
näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa
esineessään sen varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä
kuitenkaan ole saavuttanut ehdotonta taiteilijan voittoa. "Ein
Fritenkjar" sisälsi pikemmin hyviä ja nerokkaita ajatuksia kuin
syvempää ja täydellisesti tehtyä luonnekuvausta. "Bondestudentar",
jossa päähenkilön ja monen sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan
moitteeton, mutta syvä, esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä,
puoleksi oratorillisia replikejä, taiteellisessa katsannossa
tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä paitsi jotenkin raskas ja muodoton
laveudessaan. Nämä viimeiset kertomukset ovat vihdoinkin
saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon, mutta siihen sijaan niillä ei
ole edellisen romanin aatteellista merkitystä.
Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana,
ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja
minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä
muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla
tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän
syytökseksi kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi
on sitä laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse.
Olemme näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä
jotain niin naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka
ensimmäisissä teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin
ainakin ankarasti, välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla
ijällä tendensillä vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun
kertomuksen *Livslaven*, pannen loppusanoiksi liian järeästi ja
silmiinpistävästi muodostetun, melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua
yhteiskuntaa vastaan. Lie veti nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan
ihanan ja rikkaan romaninsa *Familien paa Gilje*; mutta ei hän
vieläkään ole oikein löytänyt tuota kapeata polkua hyökkäävän ja
merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen välillä. Garborgissa emme
koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole epäselvillä siitä, mikä se
on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta vastaisessa
kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin teoksessaan "Ein
Fritenkjar" tule nimenomaan esittämään vaan moraalista puolta

kertomuksessaan."

HUONOA SUKUA.

Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,
suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset
kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten
lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen tarvitse
naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.
Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka hänen
tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad
katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.
Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua kävivät,
ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu, vaikkei mitään
varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen luottaa, niinkuin
olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin mielestä katsoi yhtä
suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn aina kävi pahalle
tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli Björn.
Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei
voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut
kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat
eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.
Hän oli kunnan esimiehen poika,