Kullankaivajat ja indiaanit | Page 9

mutta pensaat ja
liaanit olivat joka paikassa esteenä. Kun he kulkivat hiekkaisen alueen
yli, kiinnitti Pedro seuralaisensa huomion jälkiin, joitten väitti olevan
jonkunlaisen villilampaan, jota kutsuttiin carnero.
»Ellei koko matkue tänä iltana syö lammaspaistia, niin älköön minua
enää kutsuttako Pedro Vincenteksi. Älkäämme kumminkaan tuhlatko
aikaamme ajamalla niitä takaa. Meillä pitää ensiksi olla varmuus
kohtalostamme. -- Ooh, mitä se oli?«
Jonkun matkan päässä kuultiin kynsien rapinata kalliota vasten. Tämä
ääni uudistui äkkiä monta kertaa. Sitä seurasi jonkunlainen
kuorsaaminen.
Gambusino seisattui heti, pani kätensä Henryn olkapäälle estääkseen
häntä liikkumasta ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Siellä on carnero. Koska otus itse asettuu pyssynpiippujemme eteen,
saanemmehan käyttää tilaisuutta eduksemme, etenkin kun se ei estä
meitä matkustamasta.«
Henryllä ei ollutkaan sen hartaampaa toivomusta kuin saada laukaista
kumpaisenkin latinkinsa.
Metsästäjät hiipivät hiljaa puitten alla ja saapuivat toisen aukon
reunaan metsässä, missä lauma nelijalkaisia käveli laitumella --
nelijalkaisia, joita ensi katsannolla olisi voinut otaksua saksan hirviksi.
Henry Tresillian olisi ehkä tehnyt itsensä syypääksi tällaiseen
erehdykseen, ellei olisi nähty, että eläimillä ei ollutkaan hirven
haarukkaisia sarvia, vaan käyräksi kiertyneet kuin pässillä.
Laumassa oli sekä urospuolia että naaraita. Eräällä edellä mainituita,
ijältänsä kunnianarvoisella oinaksella, olivat sarvet kiertyneet
kiehkuraan, paljoa suuremmat kuin kaikilla muilla ja niin pitkät, että

välttämättömästi tuli arvelleeksi kuinka niitten omistaja menetteli
pitääkseen päätään pystyssä sellaisen painon alla. Se kumminkin kantoi
ne koholla suurimmalla ylpeydellä, ja juuri sen oli Pedro kuullut
polkevan jalkojansa ja äänekkäästi pullistavan sieramiansa. Se uudisti
vielä kerran tämän temppunsa, mutta viimeisen kerran. Kuivuneitten
lehtien välissä oli karbiinipiippu ojennettu sitä vastaan.
Kaksi tulenliekkiä, kaksi savupilveä, kaksi laukausta ja tuo vanha oinas
syöksyi kuolijaana maahan. Sen seuralaiset olivat onnellisempia.
Henryn kaksi luotia soluivat niiden nahkan yli kuin teräshaarniskan ja
eläimet pelastuivat tuoreina, terveinä.
»_Carrai!_« huudahti gambusino, kun hänen piti nostaa ylös saaliinsa,
»me emme onnistuneet yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla.«
»Miksi niin?« kysyi nuori englantilainen hämmästyneenä.
»Miten voitte kysyä sitä, sennorito? Nenännehän pitäisi sen teille
ilmoittaa. Ettekö tunne tuota kauheata hajua?«
Henry lähestyi.
»Niin«, sanoi hän vuorostaan, »se on aivan kärsimätöntä!«
»Sellainen mielettömyys! Uhrata luoti eläimelle; joka ei kelpaa
syötäväksi,« jatkoi gambusino. »Ja kaikki tämä ainoastaan siitä syystä,
että minulla on jotain aivan toista mielessäni.»
»No mitä teillä sitte on mielessänne!«
»Savu! No, mikä on tehty, se on tehty. Älkäämme sitte enempää
puhuko koko asiasta, vaan jättäkäämme tuo elukka kojooteille. Huh!
Lähtekäämme matkalle niin pian kuin mahdollista!«

Viides luku.
Indiaanein aamiainen.
Jos valkoihoiset olivat nousseet ylös aamuruskon kanssa, niin olivat
punaihoiset olleet vielä pirakampia, sillä samalla tavalla kuin se eläin,
josta ovat nimensä saaneet, hekin mieluummin lähtevät saaliille yöllä
kuin päivällä. Toinenkin asia vielä oli syynä: toivo ehtiä
Nauchampa-Tepetlille ennenkuin päivän kovin kuumuus alkoi. Villit
ihmiset eivät suinkaan halveksi mukavuutta, ja kun vielä lisäksi retken
menestys oli heidän hevosiensa voimien varassa, eivät he tahtoneet
väsyttää niitä ratsastamalla juuri puolipäivän kuumuudessa. Kojoteerot
olivat siis jalkeilla ennen päivän koittoa. He liikkuivat puoli hämärässä
ikäänkuin punertavat haahmut ja toimien syvimmässä hiljaisuudessa, ei

sentähden että pelkäsivät ilmaista läsnäoloaan vihollisilleen, koska
tiesivät olevansa yksin, vaan sentähden että niin oli heidän tapansa.
Ensimmäinen ajatuksensa oli muuttaa hevosensa, jotka olivat syöneet
ruohon sen paikan ympäriltä, mihin ne olivat sidotut. Toinen oli itse
syödä aamiaisensa. Kiittäen edellisen päivän valmistuksia eivät he
tarvinneet muuta kuin nostaa kannen uudenaikuiselta paistinuuniltansa
nostaakseen ylös valmiiksi paistuneet metskalit.
Viisi, kuusi indiaania otti tehtäväkseen tämän vähemmän hauskan
toimen. He nostivat ensiksi käsillänsä höyryävät turpeet. Tuhkaksi
muuttunut maa vaati suurempaa varovaisuutta, sillä se oli tulikuumaa,
mutta nuo villit ruuanlaatijat tiesivät miten asiassa oli menetteleminen
ja kohta nähtiin hevosennahka, joka, vaikka hiiltyneenä, kumminkin oli
niin luja, että se voitiin kantaa keskelle leiriä. Ympärys avattiin
veitsellä ja mehukas ruokalaji levitti oitis ruokahalua kiihoittavan
lemunsa, joka suloisesti kohtasi punanahkaisten hajuaistia ja antoi
heidän aavistaa odotettavaa nautintoa.
Siinä oli todellakin herkullinen ruoka myös muille kuin villeille.
Puhumattakaan hevosen lihasta, jota muutamat herkuttelijat pitävät
erinomaisena, kun sitä tällä tavalla valmistetaan, ovat metskalit yhtä
hyvä kuin omituinenkin ravintoaine. Se ei muistuta mitään muuta, jota
tunnemme.
Metskalit ovat apakilaisten herkkuruokaa. Siispä, niin pian kuin
kyökkimestarit olivat lausuneet sanansa »valmis,« heittäytyi
kojoteerolauma ahneesti räiskyvän pasteijan kimppuun ja kävi kiinni
sormin ja hampain huolimatta siitä, että se heiltä polttikin sormet.
Kohta ei löytynyt mitään jälellä ja jos hevosennahkainen kuori ei
mennyt samaa tietä, niin siihen oli syynä se, että raakalaiset olivat
saaneet kyllänsä, sillä muun syötävän puutteessa syövät he hevosen
nahkankin pitemmittä mutkitta ja on se heistä hyvinkin hyvää. Tänä
päivänä jättivät he sen nelijalkaisille kaimoillensa, kojooteille.
Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan. Tupakoivat
kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin ainakin, ja kun heidän piippunsa
olivat tyhjäksi poltetut ja takaisin asetetut säilytyspaikkaansa, nousivat
he ylös, päästivät hevosensa irti, käärivät huolellisesti kokoon ne nuorat,
joilla hevoset olivat olleet sidotut, ottivat vähäiset matkatavaransa ja
heittäyivät satulaan yhtaikaisella tempulla. Nyt he asettuivat niinkuin
edellisenäkin päivänä kaksittain pitkään riviin ja katosivat nelistäen.

[Kuva: Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan.]
Tuskin olivat viimeiset punaihoiset jättäneet leirin, ennenkuin toiset
elävät olennot hyökkäsivät esille joukottain anastaakseen heidän
paikkansa. Nämä viimeksi