Kullankaivajat ja indiaanit

Kullankaivajat ja indiaanit

The Project Gutenberg EBook of Kullankaivajat ja indiaanit, by Mayne
Reid This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kullankaivajat ja indiaanit Kertomus Pohjois-Meksikosta
Author: Mayne Reid
Release Date: May 3, 2005 [EBook #15764]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KULLANKAIVAJAT JA INDIAANIT ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.

KULLANKAIVAJAT JA INDIAANIT.
KERTOMUS POHJOIS-MEKSIKOSTA.
Kirjoittanut
Mayne Reid.
Suomennos.
23 Kuvalla.
[Kuva]
Ensimmäisen kerran julkaissut U. W. TELEN & C:O 1898.
[Kuva: He ampuivat laukauksen leiriä kohden. (Siv. 57.)]
[Kuva]

Ensimmäinen luku.
Veden puute.
»_Mira! Mira! El Cerro Perdido!_«
»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta! Vaikk'emme vielä ole
perillä, voimme kuitenkin nähdä matkamme määrän. Se näyttää
muodostavan osan taivaasta, pilven voisi ehkä sanoa, mutta että tuo on
se vuori, se on aivan varmaa!«
Ratsastaja, joka lausui nämä sanat, ei ollut yksin. Ainoastaan
teaatterissa ihmiset puhuvat itseksensä.
Ratsastaja, joka istui pienen, harmaan papurikkohevosen selässä, kulki
lukuisan matkueen etunenässä parin, kolmen myöskin ratsastavan
herrasmiehen rinnalla. Heitä seurasi muita ratsastajia ja suuria
säkkikankaalla verhottuja tavaravaunuja. Näitä viimemainituita, jotka
olivat erittäin kömpelötekoisia ja kuormana tuhansia erilaisia esineitä,
veti kutakin kahdeksan muulia. Vaunut olivat oikeita pyöriviä taloja,
joiden asukkaina oli kokonaisia siirtolais-perheitä. Muulit, joita
käytettiin kuormajuhtina, muodostivat edellämainittujen takana
_atajo_'n, se on raition, joka pitkänä jonona levisi jälkijoukoksi.
Vihdoin mahdottoman suuri lauma sarvikarjaa, jota paimenet ajoivat ja
joka muodosti vihoviimeisen osaston koko matkueessa.
Kaikki miehet olivat ratsain, vieläpä paimenet ja muulien ajajatkin.
Matkustus sellainen kuin heidän voi tuskin tapahtuakaan toisella tavalla.
He tulivat Arispen kaupungista Meksikossa ja kulkivat niitten
avaroitten ja autioitten tasankojen halki, jotka reunustavat
Sonoras-nimisen valtion pohjoista rajaa ja nimitetään Llanos.
Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä. Ilman suurempia
vaikeuksia voitiin tämä arvata siitä puvusta, johon useammat olivat
puetut ja erittäinkin siitä määrästä köysiä, työ-aseita ja koneita, joitten
omituisia muotoja voitiin huomata vaunujen karkeiden peitteiden alta.
[Kuva: Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä.]
Tässä oli toisin sanoen äärettömän suuri matkue kullankaivajia, jotka
päällikkönsä johtamina vaelsivat tyhjiin kaivetusta _veta_'sta toiseen,
joka juuri äsken oli löydetty ja jolle kaikki yksissä neuvoin arvelivat
omistaa työnsä. Heidän vaimonsa ja lapsensa seurasivat heitä, sillä
aikomus oli asettua tänne moneksi vuodeksikin, -- tähän kaukaiseen
kulmaan Sonoran erä-aavikkoa.

Paitsi niitä kahta ratsastajaa, joiden vaaleat hiukset osoittivat
pohjoismaalaista syntyperää, olivat kaikki muut meksikolaisia,
vaikkeivät samaa rotua, sillä voitiin heidän kasvojensa piirteissä
huomata värivivahduksia kaikenlaisia aina espanjalaisen
paperinkeltaisesta alkuasukkaitten kuparinpunaiseen ihoväriin saakka.
Olivatpa muutamat täysiverisiä indiaanejakin _Opatas_-sukua, erästä
niistä indiaaniheimoista, joita kutsutaan _manses_, se on voitetut ja
sivistetyt, ja jotka yhtä vähän muistuttavat villejä veljiään kuin
kotikissa tiikeriä.
Muutamat erilaisuudet puvussa ilmaisivat jo ensi silmänluonnilla
eroituksen matkustajain säädyssä ja arvoasemassa. Kaivostyömiehet ja
työnjohtajat olivat enemmistönä. Sitä paitsi löytyi kuormarenkejä,
arrieros ja _moros_, jotka kaitsivat vetojuhtia, vaqueros eli
häränpaimenia sekä kaikellaisia palvelijoita kumpaakin sukupuolta.
Se ratsastaja, jonka sanat me ilmoitimme kertomuksemme alussa, ei
ollut seurueensa näköinen, ei pukunsa eikä yhteiskunnallisen asemansa
puolesta. Hän oli kullanetsijä eli _gambusino_, niinkuin meksikolaiset
sanovat, yksi niitä olioita, joita näissä seuduin on niin runsaasti, ja jotka
isästä poikaan omaavat erinäisen taidon maansisälmyksistä löytää tätä
keltaista metallia. Hänen nimensä oli Pedro Vicente. Hänellä oli
omituiset kasvonpiirteet, kasvot, jotka eivät olleet tavallisten ihmisten
kasvojen näköiset ja hänen mustat silmänsä näkyivät tahtovan tutkia
sydämmiä samalla tavalla, kuin ne ymmärtäisivät tunkea läpi
aarnioitten sisimmätkin loukerot.
Juuri Petro Vicente oli muutamia viikkoja ennen löytänyt sen _veta_n,
jonne karavaani nyt oli matkalla. Hän oli kiiruhtanut ilmoittamaan
löytönsä Arispen viranomaisille sekä antanut merkitä sen viraston
rekisteriin, joka maan lakien mukaan turvasi hänelle yksinomaisen
omistusoikeuden löytämäänsä kulta-aarnioon. Kun me nyt tämän
tiedämme, voisimme otaksua että gambusino oli koko tämän
kullankaivajamatkueen päällikkö. Niin ei kumminkaan ollut asian laita.
Hänen varallisuutensa ei myöntänyt hänelle tilaisuutta alkaa työtä, joka
vaati niin suuria pääomia etukäteen ja hän oli sentähden ollut pakoitettu
luovuttamaan oikeutensa rikkaalle kauppahuoneelle _Villanneva ja
Tresillian_, saaden sitä vastaan suuren summan käteistä rahaa ja
lupauksen suureen osallisuuteen tulevassa voitossa.
Yritys näytti lupaavalta. Villanneva ja Tresillian olivat jättäneet vanhan

aarnionsa, josta heille oli ainoastaan hyvin vähän tuloja ja olivat
lähteneet matkalle kaiken työväkensä ynnä heidän vaimojensa ja
lastensa kanssa kuljettaen mukanaan täydellisen varaston
kaivostyökapineita ynnä kaikkea mitä he jokapäiväisessä elämässään
välttämättömästi tarvitsivat. Juuri heidän karavaaninsa pysähtyi llanolla,
kun johtaja Pedro Vicente huudahti:
»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta!«
Ne henkilöt, joiden puoleen gambusino nimenomaan kääntyi, olivat
juuri nuo molemmat yhdysmiehet. Toinen, don Estevan Villanneva, oli
noin viidenkymmenen vuoden ikäinen meksikolainen. Hänen jalot ja
ylpeät kasvonpiirteensä muistuttivat hänen andalusialaisia esi-isiään.
Toinen rohkeakasvuinen, laiha ja valkoverinen, oli englantilainen
Robert Tresillian Cornwallista kotoisin, joka vaimonsa kuoltua oli
jättänyt synnyinmaansa ja asettunut Meksikoon.
Siinä tuokiossa, josta puhumme, olivat kaikki matkustajat,
ensimmäisestä viimeiseen asti, alakuloisia ja nähtävästi levottomia. Ei
tarvinnut muuta kuin luoda katse heidän hevosiinsa ja