Kotikuusen kuiskehia | Page 7

ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan
vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.»
Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi
muuttuisi!»
Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea,
kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän
oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt
joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta, ja
oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän ennättänyt,
viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo korkealle
leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret soutivat saarelle,
jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja
ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja
ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät pihalle portaitten
viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä, koristaaksensa tupain
seiniä ja lattioita.
Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.

5. LEIKKUUPELLOLLA.
Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat
syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen
pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella
työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli kumminkin
Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta
sekä likikylistä.
Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla
niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pitempi.
Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta
kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä taivaalla, ja
hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä päin hän
sanoi:
»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata
ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän
saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä Niemen
ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»
»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli
kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta
kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:
»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt
sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä,
äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni
etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka
vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin
kumppaniksi?»
Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen:
»En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka
tänä päivänä menestyy.»
Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat

hänen ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni
myös Lyyli saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:
»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,
minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja
naurahtaen hän jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se
päältänikin näkyy, ettei minulta voimia puutu.»
Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten:
»Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi
vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut
aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.
Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet olivat
kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina
enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi
hän leikkuuväelle:
»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä
nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»
Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat
puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.
Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä
tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme
kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään
satua kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten
satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»
Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»
»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän
etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä
olevalle kivelle, lausuen:
»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin
pitkäkään.»

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat
ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana
niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui
korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät
talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta
vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen
juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta
kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa
laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta
myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen.
Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen
leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan
kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa
nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä,
hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän
turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän
vain koivurenttu, en minä häntä kärsi,