Korpelan Tapani | Page 2

että
»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»
Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin
siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo,
kysyin hältä hiljaa, että
»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»
»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan
alta.»
»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo
vienee sen löytökäisen.
»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»
Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.

Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta
hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että
»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»
»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella etusormellani
pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin mieluinen, yhtä
mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle tehnyt siellä
toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin heti, vaan
eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli se minusta
mieluinen.
Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että
usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:
»Ei se ole sinun leikkikalusi.»
Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi
ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia.
Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja
siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut
nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran
kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki
mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen
untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.
Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen
kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä muuta.
Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä kuitatuksi.
Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä kätkyen
päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä piti olla
alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni ja
nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi
lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti ruveta
pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän rakoon
vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä muistuttamassa:
Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi poikkiloimeen, että
piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta alituiseen toista tuudittamaan.

Vaan siinä ei auttanut mikään kuin: käydä käsketyn piti.

III.
Minua piiskataan.
Seinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla
vahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin annettiin
toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli välinpitämättömyyttä,
kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi kieliä kantamaan
vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin selkään ja sanottiin,
että
»sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun
sinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin
Katrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla yksinäsi.»
Sepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan
aina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta
kerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin
välimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä
Katrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon
nuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti, tuli
tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti, niin oli
hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta tukkani
pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.
Katri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin rupesi
käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti ja
kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan. Niinpä
eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin
puikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi
ja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo
juosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen
jälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt
olikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä kannalla,

ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja toisessa kädessä --
ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä olleet kuluksi pieksetyt
vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot olivat vihasta punaset. Kun
alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä varpukoprajaksella ja vielä
tukasta pyörittää, koski niin kipeästi, että pyörryin nimeni
tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä kestänyt ja mitä lienee
tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta ja pyörin maassa
makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko ruumiini paloi
kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi vannottaa, etten
vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin ankarat, etten
voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata. Silloin nousi tuska
mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä mitenkään saattanut
ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun toimesin vähän,
alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi ollut pitkä läksy, sanoa
vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta tee semmoista. Mutta
niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei auttanut, niin
huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon kuitenkin jäin, että
minussa ei ollut syytä ollenkaan, että