Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia | Page 9

morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia.
Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi
Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä.
Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme
ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin

olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka
vuorostaan määräsi purosen kohtalot.

SALAPOLTTAJAT.
I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS.
On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta
lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen
vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka liekki
kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, kaitavartaloista
viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat nostosangat, ikäänkuin
koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin puettu tyttö tyllerö, jonka
kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty palmikko. Palmikko sitoo tuon
nokimustan tytön ruskeaan kaulaan nokimustan pään, joka on
torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja muistuttaa Hämeessä
vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka kuitenkin on sommiteltu
silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. Tästä vaskikruunusta
lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat tynnyrimäisen vesipöntön
läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin -- siten pönttöä
nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa puukouru lähdepuron
yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien eli piippujen kautta
kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle laajaan vaskikattilaan.
Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, joka tällä kertaa on
tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman nurkan on valloittanut
rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs viina-ankkuri ja muutamat
tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri kantaa seljässään
suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee kupeillaan kakspuolista
eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja kippoja. Molemmilla
majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja viinapannua
kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli jakkara. Kun emme
mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä vaan huomattavana
neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten sopii alkaa puheen
tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin tuo mustaa
neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme
tutustumaan.

On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se
syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.
Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä
maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora
hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen
kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei
huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan
on hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen
vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan
notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen
otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa
tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan
yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava
heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein
hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona,
jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään
pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään oikein
lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.
Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran
tuttavuuteen, hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa,
vaan puhua paulottaa majassa valvova seura.
Jaakko. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi päivä
vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan yön
helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla
hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon
minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on
lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme
perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset
vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä
nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?
Reetta. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.
Jaakko. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!

Reetta. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!
Jaakko. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin --
Sere. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!
Jaakko. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle
niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui
mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta,
kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän
pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka
kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan
kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen
kattilan pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten
valtasuonien kautta, ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana
sylkyttelee; sykkii, hakkaa ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen
tässä rintakarsinassa. -- Etkö sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni
pusertuu ja kurkkuni aivan paahtuu kuivuudesta.
Reetta. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen
aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa
puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi
jylhän metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen
haamu armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen
kourukyntinen haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme --
sinne meni eikä palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä
salaisessa, synkässä äänettömyydessä väijyy.
Jaakko. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon
juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, ei
ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?
Reetta. Täytyypä mun se uskoa.
Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän
Jaakolle kantoi.
Jaakko. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja

kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon
tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle sydämellesi.
Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan pallo.
Nyt tanssi alkaa, Nyt polje