Kevët ja takatalvi

Kevët ja takatalvi

The Project Gutenberg EBook of Kevät ja takatalvi, by Juhani Aho
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kevät ja takatalvi
Author: Juhani Aho
Release Date: November 1, 2004 [EBook #13920]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT JA
TAKATALVI ***

Produced by Tapio Riikonen

KEVÄT JA TAKATALVI
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920

KEVÄT

1.
Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,
läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat
heittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten

alle ja nukkuneet kohta.
Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään
saada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.
Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta
alempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi
hänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä, hameita
ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli pistetty
kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi sitä
suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja
vähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti
jossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana ja
sai hänet täysin hereille.
Kuinka hän oli tänne tullut?--Kuka hän oli?--Mitä varten hän oli täällä?
Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi siirtynyt toisesta
elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata pienessä
lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne
maisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään
--ja vasta nyt siitä unesta herännyt.
Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat
astelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja
nähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä
valuvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli kulkenut
pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt seuraamaan, ja sitten
he olivat nukkuneet.
Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen
nukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä
tuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin onhan
siis ilma kaunis ja lämmin!
Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo
luntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin olivat
vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli ollut
masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi. Jos
vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa--se oli ollut pelko kaikkialla.
Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja kerjäläisiä
tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta ja sadetta ja
paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa tulla paiste.
Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin

yksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?
Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta
näkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui
tyytyväisyys ja varmuus.
Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen
kauneudesta.
Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi
valaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan
turvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä
ainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi
sen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä
olevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta taivas
oli kirkas ja poutainen.
Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:
--Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!
--Anna minun nukkua, urahti toveri.
Hän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään,
jossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta
ruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut
luiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään
kukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui
soivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita
kohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan
ääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken kohinaa.
Yht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti
pilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla.
Hän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan,
jota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä
kimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia. Siellä
täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi, viherti joku
pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla viherteli lehtoja ja
niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa, joita vedet erottivat
toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain välitse aukeni
suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen kasvullisuus
harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä haki kirkkoa,
mutta ei löytänyt sitä,--kirkkoa ja pappilaa...
Aamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja

sulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi
ovessa toverilleen:
--Nouse ylös katsomaan, Risto!
Mutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:
--Anna minun nukkua, Antero!
--Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä
suurenmoisimpana! Aurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä,
josta koko luvattu maa eteemme aukeaa. Ylös,