Kevët ja takatalvi | Page 2

unikeko!
Mutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla
ja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen.
Eikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.
Hän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä seisoi
nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.
--Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.
Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö,
joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä
ilmeessä.
Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.
--Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän
kuppinsa tarjottimelle.
--Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.
--Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän
aittanne?
--Ainahan sitä on sijaa...
--Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.
--Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti
Antero.
--Ei! Mutta mikä on paikan nimi?
Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan.
Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti
katseleva mies.
--Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun
pohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua
tulevankaan.
--Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme?
Mikä on tämän talon nimi?
--Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen

Korpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta
myllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.
--Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen.--Me
siis kuitenkin osuimme oikeaan.
--Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.
--Eihän tästä jos viisi neljännestä.
--Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.
--Eihän nyt semmoista kiirettä.
--Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto.--Vai niin, Rajavaara,
niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te mainitsitte jostain
kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea maakuntain raja. Minä olen
niitä seikkoja tutkimassa.
--Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero
sanomaan.
Isäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:
--On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.
--Se on tässä lähellä?
--Tuossahan se on ihan--
Se oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla;
lähellä sitä oli tuulimylly.
Sieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi
maailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli
siltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.
--Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.
--Missä se on? huudahti Antero.
Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen
selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä
maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut. Sen
ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.
--Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on
metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle
kimmeltäneen ikkunoidenkin.
--Näkyykö pappilakin?
--Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta
korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette
tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.
--Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne ... nyt ne erotan!--ja pienoinen

puna levisi Anteron poskille... Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden
alla istunut.
--Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!
Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän
kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.
--Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,--se on aivan lähellä pappilaa,
se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.
--Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen
sattuisi vaaran kärki eteen,--ja isäntä viittasi päinvastaiseen suuntaan,
pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka koillisilla
ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.
--Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen
pohjoispäässä.
Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean kallioseinän,
joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun hän istui
äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat kovaan
hankiaiseen.
--Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt
siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa
paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä
meidän mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista,
mutta tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä
kiveltä oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin
noussut ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu
velho kiinni ja poltettu,--jos lienee totta, mitä puhuvat--mikäpä ne
tiennee. Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.
--Uskoistaan?
--Uskoistaan ja alueistaan.
--Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat kai
taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut vanha
maakuntain raja--etsin täältä jotain merkkiä.
--Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen,
niinkuin ihmiskädellä tehty.
Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.
Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän
sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja
taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka oli

ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla
pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin
kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa ... ja jo sukeutui runo
hänen mielessään:
»Laella vuoren jylhän seisoin ja katseheni luotehesen loin.»
ja sitten jotain semmoista kuin:
»Ja kertomukset kuullakseni kummat taru toi!»
--Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain