Kaukonäkijä | Page 4

Jonas Lauritz Idemil Lie
ett? h?n oli H ... lehden suosittu vaikka salanimell? esiintyv? teatteriarvostelija, antoi jo sellaisenaan h?nelle minun silmiss?ni jonkinlaisen julkisen etev?mmyyden, jonka ihaillen tunnustin.
Viel? voimakkaammin vaikutti kuitenkin h?nen olentonsa nuoreen mielikuvitukseeni. H?nen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa, vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta kaartoi tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylev??. Tuuheat kulmakarvat ja jyrkk?piirteinen roomalaisnen? estiv?t huomion kiintym?st? vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin soveltuivat parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden tarmokkuuteen. T?m? tarmokkuus se kuitenkin ensi n?kem?lt? voimakkaimmin painui mieleen. My?hemmin opin toisella tavoin h?nen piirteit??n selitt?m??n, opin ymm?rt?m??n, ett? niihin oli leimansa painanut ensi sijassa sen kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka v?hitellen repi h?nen el?m?ns? pirstaleiksi.
Hieno hymy, joka h?nen puhuessaan levisi h?nen kasvoilleen, sek? yleens? koko h?nen vaatimaton olentonsa antoi h?nelle jonkinlaisen ylh?isen hienouden leiman, joka her?tti minussa kunnioitusta.
H?n oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei k?ytt?nyt ylioppilaslakkia -- h?nell? oli tavallisesti vain matala pieni lippalakki, joka soveltui h?nelle erinomaisesti.
Kun h?n innostui, mik? saattoi tapahtua h?nen jouduttuaan v?ittelyyn jonkun kanssa -- h?n oli n?et ter?v? loogikko, joka v?itelless? pani liikkeelle kaiken ?lyns? antamatta kuitenkaan, mik?li min? saatoin huomata, syd?melleen tai syvemmille tunteilleen valtaa -- ei h?nen ??nens? kest?nyt; se kaikui rasittuneena ja s?rkyneen? kuin olisi se l?htenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat h?nt? my?s suuresti, ja kauan niiden j?lkeen vaivasi h?nt? hermostunut levottomuus.
Er?s h?nen omituisuuksiaan oli, ett? h?n tuon tuostakin teki monip?iv?isi? jalkamatkoja maalle, huolimatta siit?, oliko kes? vai talvi. Seuraa h?n ei n?ille matkoilleen halunnut. Jos h?n olisi sit? tahtonut, olisi h?n varmaankin pyyt?nyt minua seurakseen, sen min? tunsin, ja siksi ei my?sk??n koskaan johtunut mieleeni tarjoutua h?nen mukaansa.
N?ille matkoilleen h?n l?hti ilman matkalaukkua; sen huomasin min? kerran, kun sattumalta n?in h?net vaeltamassa parin peninkulman p??ss? kaupungista, miss? olin ollut k?ym?ss?.
Kotiin tultuaan h?n sitte oli mit? loistavimmalla tuulella, kun h?n taas ennen l?ht???n aina oli harvapuheinen ja synkk?mielinen, niin ett? min? tavallisesti yksin sain pit?? huolta pakinoimisesta. Melkeinp? m??r?ajoin uudistuivat t?llaiset mielentilat h?ness?.
Min? saatoin aina h?nen viulustaan p??tt??, milloin t?llainen mielentila oli h?net vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymment? vuotta my?hemmin kielet katkenneina l?ysin piiloitettuna h?nen kirjahyllyns? taakse.
Sellaisena kuin sen siin? n?in, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin, kuitenkaan ei en?? p?ivi? vaan vuosikausia kest?neest? synkk?mielisyydest?.
T?t? viulua piti h?n kerran suuressa arvossa, ja jousi vierell??n riippumassa oli sill? kunniapaikka h?nen sein?ll??n. H?nelle oli sen kerran perinn?ksi j?tt?nyt er?s yst?v? h?nen kotiseudultaan Ruijassa, vanha lukkari, joka oli opettanut h?nt? soittamaan ja joka oli ollut noita soitannollisia neroja, jotka eiv?t saa tunnustusta t?ss? maailmassa.
David oli aina mielell??n haaveillut, ei ainoastaan viulullaan -- h?nell? oli hyv? korva ja h?n oli taitava soittaja -- vaan my?skin viulunsa vaiheista: mist? se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se voisi olla? Ep?selv?n leiman sen pohjassa tahtoi h?n kovin mielell??n selitt?? siten, ett? se ?mahdollisesti on cremonalainen?. T?m?n asian suhteen h?n oli hyvin arka, ja se seikka, ett? viulun syntyper? antoi sijaa arvaamiselle, lis?si sen vieh?tyst? h?nen silmiss??n.
David Holstin ohjelmassa oli pari pitemp?? kappaletta, joita h?n sanoi klassillisiksi ja jotka h?n soitti nuoteista. T?m? h?nen soittonsa ei minua niin suuresti vieh?tt?nyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen puoleen h?nen luonteestaan, joka ilmeni h?ness? h?nen esiintyess??n loogikkona. Siin? oli enemm?n tarkkaa henkist? koulutusta -- ja h?n soittikin n?m? kappaleet yht? virheett?m?sti kuin h?n kirjoitti tai v?itteli -- mutta syd?mest? t?m? soitto ei tuntunut l?htev?n.
Niin? aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen v?ittely vallitsivat yst?v?ni ylioppilaskammiossa, h?n kyll? itse oli jotenkin tasapainossa. Samalla h?n kuitenkin oli v?hemm?n syd?mellinen, viel?p? minuakin kohtaan.
Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.
H?n saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteens? kuin mietteisiin vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin h?nen n. k. klassillinen musiikkinsa vieh?ttiv?t minun soitannollisesti kyll? jotenkin v?h?n kehittyneit? aistejani.
H?n soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka v?hitellen yh? enemm?n siirtyiv?t h?nelle ominaiseen surumieliseen s?vyyn ja lopuksi p??ttyiv?t omituiseen kaihomieliseen s?velm??n, jonka min? kuitenkin kuulin h?nen vain muutaman kerran ja silloinkin ik??nkuin tiet?m?tt??n kokonaisuudessaan soittavan.
T?llaisina hetkin? tuntui minusta aina, ett? h?n uskoi minulle jotakin kaunista, jonka h?n el?m?ss??n oli kadottanut ja jota h?n ij?ti suri.
Tuollaisen mielentilan kauemmin kest?ess?h?n k?vi yh? s??nn?tt?m?mm?ksi ja oli harvoin kotona tavattavissa; h?n saattoi silloin my?s toisinaan katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, viel?p? tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.
Minulla oli oikeus ottaa avain ja k?yd? yst?v?ni huoneessa h?nen poissaollessaankin. Jos h?nen viulunsa silloin riippui sein?ll? viritt?m?tt?m?n?, tiesin, ettei h?nen laitansa ollut hyvin ja ett? h?nen tilansa oli jotenkin sama kuin h?nen viulunsakin. Sill? taas entiselleen palattuaan h?n aina ensi ty?kseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.
En kuitenkaan koskaan entisin? aikoina n?hnyt t?t? h?nen aarrettaan niin runneltuna ja pahoinpideltyn? kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden per?st? p?lyisen? ja haljenneena l?ysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymm?rt?nee siis nyt, ett? min?, l?yt?ni johdosta aavistaen synkk?? el?m?ntarinaa, vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni h?n samalla suo minulle anteeksi, vaikka veinkin h?net niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan pois David Holstin huoneesta, miss? istuin odottelemassa h?nen palaamistaan juomatarpeiden kera.
Kolme vuotta olimme joka p?iv? olleet yhdess?. Sitten David Holstin oli
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 35
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.