Kaukonäkijä | Page 9

missään, on kesän aikana ihana
idylli löytänyt tyyssijansa.
Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä
herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin lyhyt,
kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki lähenee.
Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja
runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat,
orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella
mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia

hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät,
hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan saapuu
lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin punertavat
peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee päivänpaisteinen rauha
jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu kotona perheensä luona
paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on Ruijassa ihana kesä,
sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin siellä vallitsee luonnonilo
ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.
Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa
ruijalaiseen. Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään
elää ja pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on
oikea herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin,
suolatut kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset
merikalat, jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen
jokapäiväisenä ruokanaan.
Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti
mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi
puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.
Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja
vastakohtaa ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia
vivahduksia, kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina
kyyneliin saakka liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on
ruijalainen yleensä hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä
nerokkaisuutta että mielikuvituksen runsauttakin.
Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos
sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen
hänenkin kasvoilleen syntymään.
Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen
hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi -- ja tämä
erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä
väijyy hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas
merilintu, joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja
ennenkuin kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä

se vielä äsken kellui.
Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän,
luonnon yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään
jokaista rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa
häntä hänen seurustellessaan ihmistenkin kanssa.
Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin
sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että
mieliala siitä häiriytyy.
Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna -- se on
hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut
luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii
mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen
niitä joka puolelta -- niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon --
itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön -- sinun
aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi,
otsasta sisään ja ulos takaraivosta.
Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos
hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin
lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko
puolensa.
Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena,
kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei
Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä -- sellaisia on, ja ne
karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat
todelliseen suuruuteen.
Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama
pisara lappalaisverta.
Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin
etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja
vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän
kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa

pidetty nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten
esim. Fin Arneson[1].
[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas
hän kutsuu »Kvæn»'iksi.
Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.
Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille
ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten
kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä
olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas
pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis,
luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu
lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee
surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä
rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.
Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo
sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan,
itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin
ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.
Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan
kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.
Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia,
uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa
määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme.
Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut
vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut.
Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen
taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.
Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset,
että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.
Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse

kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja
itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa:
pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat
sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä
vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian
syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.
Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse
puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä