Katajainen kansani

Katajainen kansani

The Project Gutenberg EBook of Katajainen kansani, by Juhani Aho
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Katajainen kansani
Author: Juhani Aho
Release Date: October 17, 2004 [EBook #13768]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KATAJAINEN KANSANI ***

Produced by Tapio Riikonen

KATAJAINEN KANSANI
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:
Katajainen kansani Narrin neuvo Kohtaus keisarin patsaalla Ikuiset
kukat Laulaen Miten lumen valta voitettiin Kolmivaljakko Niemen äijä
Korpelan ukot Äiti Juhlavaatteet Matin linna Laiva lumimyrskyssä
Härkä ja muurahaiset Suomen lippu »Eläköön valo ja valistus!»
»Eläköön isänmaa!» Kansa kapinassa Lesken ropo »Sammuta sinä,

minä sytytän!» Painajainen Lehdet Uusi juhannus Pienet ja suuret
Vanha ukko puhuu Valtiollinen itsemurha Elukoita laitumella Kun juna
kulki ohi Kuulutus Varis ja pääskyset Takaliston Heikki Kaksi sankaria
Kokko ja kokon poika Kuntakokous »Siltä varalta» Härkätaistelu
Isänmaan malja Hovineuvoksetar Kiusaaja Veljeni vierailla mailla
Kansan tuomioita II traditore della patria Alppipuro Lippu Vapaalle
kynälleni

KATAJAINEN KANSANI.
Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme
tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka
pysyneet.
Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi
pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen
kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat
he vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset
ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun
kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen
he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät kaalimaat
ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos täällä joskus
lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan kivenheittosilla
kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.
Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa
rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen
heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia
kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.
On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden
väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme
käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa
sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,
siinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut
heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka
voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän
lienee milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää,
lopputulos taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille
itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä
purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja

sanoisimme: »Tuoss' on ... tule ja ota!»--niin ei hänessä kuitenkaan
olisi sen ottajata.
Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina
ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme
tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä
mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,
mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä
ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata myöten.
Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun vikaa. Kun
meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän vartensa, ja oksa
risahtaa oksalle: »Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan tänne». Eikä kestä
kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin uurtama ura peitossa. Ja
kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään, ei hän enää niitä löydä.
Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää koskemattomalta.
Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen
hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet
syvemmälle. Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman
kallioniemekkeen, jossa ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat
kasvaa, se oli meidän suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät
tänne luvattuun maahamme johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman,
joka piili hänen kansansa katajuudessa.
1891.

NARRIN NEUVO.
(Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.)
Siinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon välillä,
kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä,
piikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on
polttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei tunnusta
erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan autuaaksi
tekevän katolisen kirkon alle.
Hänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään
lyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en
luovu! ... en alistu!
Hänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin
vastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä torilla
ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa.

Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa
kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei
tunnusta, ei alistu...
Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on tullut
paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä tehdä tälle
uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin tahdoin
alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla polttaminen, joka
on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu kirkon korkeimmissa
piireissä.
Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen
verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan
syytetylle itselleen ja hänen