Kanteletar | Page 7

poies luopunut.
Eikä ajat, eikä vaivat taia meitä erottaa,
Eikä maailman esivallat
väliämme vierottaa.
Tieän kyllä, että kaikki soisit minun sortuvan, Soisit myöski sinun
poies puolestani luopuvan.
Mutta ystävätäs elä koskaan poies unhota!
Muistaa mahat aina häntä,
vaikka ompi kaukana.
Taivaan Herra meiät vielä kerta yhteen auttavi, Vaikka moni sen nyt
kyllä mahottomaksi luulevi.
Vielä viheriässä laksossa ma kanssasi astelen, Kukat ynnä ruusut kaikki
sinulle siellä taittelen.
Vielä vieressäsi kerran iloisena istunen,
Surut, huolet, vaivat kaikki
mielestäni heittänen.
Nyt mä laannen laulamasta--hyvästi nyt kultani!-- En voi laata
suremasta, vaikka päätän virteni.

Jos nyt joku tietä tahtoo, kuka laulun tehnyt on, Niin se oli nuori
poika--Nuorukainen Onneton.
6. Toivoton rakkaus.
Syämestäni rakastan sua elinaikani,
Jos kohta onki turha jo kaikki
toivoni.
Et kyllä itse luvannut mua koskaan heittää näin; Vaan köyhyyteni
tähten mä hyljätyksi jäin.
Sä syämesi annoit ja jälle pois otit,
Toiselle rakkautesi muista
vierotit.
Jos kirjotella taitaisin minä rakkauen sen,
Joka minua nyt vaivaa ja
polttaa syämen.--
Se rakkauen kipinä, joka syttyi rintahan,
Ei taia ennen sammua, kun
pääsen hautahan.
Kuin aurinkoinen loistaa taivaalla palava,
Niin kaunis myös se
rakkaus oli meissä alkava.
Nyt kyyneleeni vuotaa, sen kaikki näkevät,
Ja päiväni on pitkät ja
kovin ikävät.
Joka ystävänsä mistaa, suru sille siaan jää;
Voi sitä suurta tuskaa ja
sitä ikävää!
Kuin linnut oksapuissa kauniisti laulelee,
Niin suru syäntäni
kovemmin kaivelee.
Ja kukat kaikenlaiset kukoistaa keolla,
Vaan ei ne anna mulle tuskissa
lepoa.
Ah kuhun otan tieni ja kusta levon saan,
Kun sinä mun nyt hyljäsit ja
heitit kuolemaan!

Moni se kyllä luuli mun suotta itkevän,
Ja käski kaiken huolen mun
poies heittämään.
Vaan kuinka ystäväni mä taian unhottaa?--
Ei koko maalimassa ole
toista semmoista.
Nyt laannen laulamasta, virteni lopetan;
Sinulle hyvin kaikki käteesi
toivotan.
7. Kultani kukkuu kaukana.
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
Saiman rannalla ruikuttaa;
Ei ole ruuhta rannalla,
Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aikani, päivät, on pitkät,
Surutont' en hetkeä muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun jo ei kultani kuulukaan!
Toivon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kun järven jää--
Kukapa sen viimenki lämmittää?
Kotka se lenteli taivahan alla,
Sorsa se souteli aalloilla;
Kulta on Saiman rannalla,
Lähteä ei tohi tuulelta.
Tuuli on tuima ja ankarat aallot,
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Kultani sormet on hienoiset.
Elä lähe kultani aaltojen valtaan!--
Aallot ne pian sinun pettäisi.
Sitte ei suru mua heittäisi,
Ennenkun multaki peittäisi.

8. Kultaansa ikävöivä.
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkahan kultaisen kartanon
puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
On siellä tyttöjä, on komioita,
Kultani silmät ei katsele noita;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,