Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 4

vaatii suurta,
kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
kertomarunoelmat oikeastaan _sankari-runoelmia_. Useimmissa
(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse
niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,
vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille. Samaten
on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana henkilönä,
ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana haamuna.
Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu, koska
tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä

olisi sille nimi »Wäinämöinen» voinut tulla, sillä tämän mahtavan
laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena ja
hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.
Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen
voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen
yritys saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä
molemmilla sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa.
Wäinämöinen oli luotu suurta kansallista työtä varten; mutta
semmoiseen työhön hän oli ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta
pyhitti siihen kaiken voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän
tehtävään, piti hänen nähdä yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi,
piti hänen vastoinkäymisen koulussa oppia luopumaan kaikesta
itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli hän mahdollinen tulemaan
onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. -- Samallainen valmistavainen
tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros, jonka tuli saada niin suuri,
vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä syövästä, urohia upottavasta,
mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen kallehin aarre, ei voinut olla
tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti olla, jos ei jumala, niin
kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen runouden luonne
vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen mainituksi parilla sanalla,
vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja tämän kuvauksen
samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan kansan
maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen luomis-runon.
Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä se näyttää meille
kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä
nuoruuden heikommin voimin, ottaa osaa tämän korkean sukuperän
vertaisiin töihin, maan
kaunistamiseen ja valmistamiseen
ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin luonnetta ja
olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen ensimmäisenkin
alun edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita yhteisiä
kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta
ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus toisissakaan

kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin saattavat
meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja, joissa päätapaus on
määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä vastaan on
myöskin yksi runo Siegfriedin synnystä ja kasvatuksesta ennen
kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin
syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
kerran kepeämmin »huoahtaa», ja jatkaa sentähden monesti vielä
hiukan varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena
on esim. Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin
myös Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
ajan esirippua, ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle mainiolle,
niin rakkaaksi käyneelle sankarille.
Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo sitoo
sen kiinteästi itse Sammon syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa; sen kautta
runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen kautta
se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli mahdollista, että
tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka maailman kallein
tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen enentämiseksi täytyy
vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon lisäksi. Eipä ole hänkään,
itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin pani naisten päät pyörälle,
kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota verratonta vastalahjaa saada
Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin on siis myöskin
Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin kiinnitetty.
Hänen toinen Pohjolan-retkensä on taas toinen side hänen ja
Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka
hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli

ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en
erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin,
enemmän silmäänpistävällä tavalla, siinä käyttäen välikappaleena
Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta
välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi
lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä
sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on
antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä
ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat
välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä
puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä.
Onhan