Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 2

pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä
yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä
eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen
kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen, että
Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin
nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään
tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä
jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_
satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä
tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan
_laulu_-runojemme ihana kukkasketo.
KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.

I. Kalevalan yhtenäisyys.
Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas
runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen,
vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus,
vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja
meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet
sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä
kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen
eriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista
vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista
sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta
onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut Eddassa.
Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan
erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden
kaikkien pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain
ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä
maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot
myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat
kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia
ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti.
Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit
Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja
Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. -- Mutta ylimmällä

kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole
ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi
esiinkajastava peri-ajatus höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi
päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä
ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten
määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset
keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä
viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset
kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikinsokin
ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät
langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta
yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas,
missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas
vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja
ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä
Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta
säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten laulu Rolandista.
Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan
erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä
aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi.
Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti
enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan »kentiesi», olivat
hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin
kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi
jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta,
neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat,
viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v.
Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä

estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on
nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan,
ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt
Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi
näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta.
Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi
kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun)
muotoon antaa syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N.
af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla
esimerkeillä itse runoelmasta.[9]
Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan
läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun
sanoja» (vana, väga