Kaksi laukausta | Page 2

jotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut
naapurien kanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa
kartanon, läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän
eli tämän kanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä,
kuin ennen, ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja
lääkärin kertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä että
kartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista,
väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen,
vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivan
säännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästä
synnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaat
kokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän otti
sen". Hän oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassa
niinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa ja
harmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa;
huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut sen

hattuun.
Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanut
enemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka aina
semmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisällä
kirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattu
vähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen
lapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainen
olentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnyt että
hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes verta tippui
alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulia
nenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliina
nostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat että kyyneleitä
oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti. Sitten oli hän
pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähellä seisovain kättä, oli
mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa ja itse mennyt kankaan
yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensi muutamia laihoja
lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luo tuomaan erään
veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka oli löytänyt
kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinä paikassa
olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinä istunut tai
maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet ja antanut pojalle 4
killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle että kalut varmaankin olivat
kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri, toimittaisi ne omistajalle. Samana
päivänä iltapuolella eteni hän kartanoon ja tapasi tuon muuten
toimeliaan miehen pitkällä kovalla sohvalla jokapäiväishuoneessa, joka
näytti oudolle ja tyhjälle. Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan,
jota hän luki sill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista
lintu-koiraa, joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän
tätä tavatointa toimettomuutta.
-- Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minulle
nämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan
teidän!
Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärin
silmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.

-- Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasin
niitä aamulla!
Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse.
Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohta taas
kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.
Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:
-- Herra kartanon-haltija...!
-- Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.
-- Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonut
velvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaan
totisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt on
talossa ja jota minusta näytätte...
-- Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaan
näistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!
Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa
makaavan ääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira
veti päänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta
pois, aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.
Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvin suolaiset.
Hetken äänettömyys vallitsi.
-- Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minun
läsnäollessani! sanoi tohtori.
Ei seurannut mitään vastausta.
Puhuja jatkoi:
-- Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimatta
mistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoa
ollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuin mahdollista.

Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minä en puolusta sitä
ruoan lajia. Joko te annatte minulle eron lääkäritoimestani teidän
luonanne taikka minä vaadin mitä olen vaatinut: lapsen pitää saada
imettäjää!
Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen.
Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisella
puolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolella
aseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.
Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.
-- Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisi
oppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun on
niin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omasta
kokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette
kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne.
Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan
ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää
siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin
valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?
Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!
Tohtori otti hattunsa, seisoi vielä hetken aikaa ja meni sitten ulos
mejerinhoitajan luo.
Seuraavana aamuna