Kahleeton vanki | Page 2

likomäräksi kastuneen ruutukaisen
pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja enin
märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään
naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän
märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja istahti
siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti
liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään.
Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti
hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt

palmikolta ja puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja
väsymyksen laimea punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa
kasvoissa.
Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo Hannalla
ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä, ettei hän
kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa paikassa, josta ei
ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää kirjoittaa, kun on kohta tulo
kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä tietää, jos tämmöisissä
räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin? Voisihan olla niinkin,
ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei se siitä sen selvemmäksi
tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus, että mitähän jos isä kuolisi
sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko silloin peräksi pantaisiin! Hyi
sentään!... Silloin ei muu auttaisi kuin myydä tämä talo noille toisille ja
mennä kotitaloon asumaan omalla osallaan. En ottaisi isäpuolta noille
lapsilleni. Leskenä olisin ja asuisin velimiesteni kanssa yhdessä...
Mutta eihän toki Jumala liene niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta
kumma se vaan on, ettei se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli
uudestaan, mutta ei selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki
sekaantui yhdeksi hämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni
mustaksi ... kuni myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui
kyyneleet, kasvot värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten
liikahteli hieman raolleen unohtuneessa suussa.
Vaarala -- Hannan kotitalo -- oli lähellä noin vaan pari tuhatta askelta
Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei kuitenkaan
näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan kartanosta
Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja Pajasärkän
nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan kätkeytyi
Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn kohoavat savut ja
luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui Hannan kolme
naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä emännöitsijänä
hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa.
Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin
simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut
perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä

veljillään.
Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti
varastamalla ottaa lisää.
Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä
väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja toista,
teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia aikojaan,
ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista, vaatepakoista ja kun
sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta ottamassa säkillisen tai
kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän mökkiläisille kellä sattui
rahaa olemaan.
Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen Jukelle ja
kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja taloudestaan.
Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin pahaksi, ettei
Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa äitiään
katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi talouden
hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa.
Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen,
pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut
lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä
käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi
metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille
ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä kuuntelija
luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia ennen
arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta, pahoillut sitä;
tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän melkein aina
puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen kaatumisesta.
Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina ja pelkäsi
joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa päästään, otti
kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi kirveellään puihin, ja
synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua! Usko pois! Sinä et voita
minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa! Sinä et voita minua! Minä
en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä et voita minua!»
Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi

käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi sen
syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen
valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.
Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa.
Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita; Topias
talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli kasvatella
hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään, koetti niitten
juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista, niitten
syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta, taipumisesta ja
kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.
Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja
muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä
veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina
iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen juohtui
sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan kotitoimiltaan jouti,
puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo kolmas ilta kun ei Jukkea