Jumalainen näytelmä: Paratiisi

The Project Gutenberg EBook of Jumalainen näytelmä: Paratiisi, by
Dante
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Jumalainen näytelmä: Paratiisi
Author: Dante
Release Date: June 8, 2004 [EBook #12547]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI
Kirj. Dante
Suomentanut Eino Leino
Ensimmäinen painos ilmestyi 1914.
Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta
suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista.
Ensimmäinen laulu[1]
Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien

eriävästi eri osain mukaan.

Taivaassa, jolle valo suurin virtaa,
oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei
kenkään
voi kertoa, ken sieltä astuu alas.
Näät lähestyissä toivojensa määrää
niin sielu siihen syventyy, ett'
taida
palata muistomme ei taapäin enää.
Mut mitä koota mielen aarre-aittaan
pyhästä voinut valtakunnast' olen,

se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.
Hyvä Apollo, viime työtäin varten
tee minut astiaksi arvovaltas,

niin että antaa laakeris voit kalliin.
Parnasson toinen huippu kylläks ollut
on mulle, mut on tarvis
molempia,
jos mieli jatkaa tietä alkamaani.
Poveeni astu, sinne mahti loihdi,
min tunsit silloin, koska jäsentensä

tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!
Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,
ett' ilmi tuoda pyhän
valtakunnan
ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,
tulevan näät mun lempipuusi luokse,
sen lehdin pääni laakeroivan,
jotka
ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.
Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan
voittoihin caesarin tai
lauluniekan
(häpeä, rikos ihmistahtojemme),
iloa että tuottaa iloiselle
kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]

kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.
Säentä pientä tuli suuri seuraa:
paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran

mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]
Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin
kohoopi kuoleville; mutta siitä,

mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,

parempaan rataan, tähteen parempahan
taas yhtyin lämmittämään käy
se vahaa
maailman, sille luonteen, leiman antain.
Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut
juur' oli kautta aukon moisen;
tummui
jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.
Beatricen näin ma kääntyneenä käteen
vasempaan, katsomassa kohti
Päivää;
niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]
Ja niinkuin ensi sätehestä säde
taas toinen lähtee, ylös läikähtäen,

pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;
niin hänen asenteestaan, jonka silmä
sieluuni heitti, syntyi omanikin:

enempi kuin on tapa katsoin Päivään.
Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota
ei mahda mainen voima,
vuoksi paikan
tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.
En kauan sitä sietänyt, vain kotvan,
mut ympärilleen räiskyvän sen
näin ma
kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.
Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään
ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois
taivaan
toisella koristanut Auringolla.
Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön
ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta
minä
pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.
Mun muuttui hänen katsannostaan mieli
kuin ruoko-ruoastansa
muuttui Glaucus,[9]
jumalten kumppaniksi mennen mereen.
Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata
kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,

kokea moista joll' on ollut armo.
Olinko vain se itsestäin, min viimeks
loit, Rakkaus, sa taivaan
vallitsija?
Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]

Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti
sua ikävöi, mun kiinti huomioni

sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,
niin paljon palavaa näin kantta taivaan
tulesta Auringon, ett' eivät
sade
ja virrat järveä niin laajaa laita.
Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden
tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.
Siks hän, mi näki mieleni kuin minä,
tuon myrskyn tyynnyttääkseen
suunsa aukas
ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin
ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin
teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,

mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.
Et ole päällä maan kuin luulet, mutta
salama kiidä kodist' oikeasta

niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»
Ens epäilyni haihduttain nää sanat
hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi

pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.
Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani
jo suuresta, mut nyt ma
ihmettelen,
mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»
Hän huoahtaen hurskahasti silmät
mua kohden suuntas äidin
kaltaisena,
mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.
Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä
on järjestyksessä, ja tää on
muoto,[12]
mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.
Olennot ylväät täällä nähdä saavat
sen ikivoiman merkit, jok' on mitta,

min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.
Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy
jokainen luonto eri lajeinensa

ens syytään lähemmä tai loitommaksi.

Siks eri valkamia päin ne liikkuu
merellä suurell' olevaisuutemme;

jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.
Sepä se tulen kuuta kohden nostaa,
se ihmissydämen saa sykkimähän,

maanpiirin piirittää ja koossa pitää.
Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä
tään jousen nuoli nouda, mutta
niitäi
joill' omanaan on rakkaus ja äly.
Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,
myös valkeudellaan taivaan
tyynnyttävi
tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.
Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn
vie meidät voima jousen
tuon, mi kantaa
jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.
On totta, niinkuin aina muoto yhdy
ei taideniekan[289] tarkoituksen
kanssa,
kun siihen taipumaan ei aine altis;
niin tältä radaltaan myös joskus luotu
pois poikkeaa, kun siihen saa se
vallan,
sen suunta vaikka oisi toinen aivan.
Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen
putoovan, niin ens aikehestaan
painuu
päin maata sielu huvin huonon vuoksi.
Syy suurempi ei sulia ihmetellä
nyt nousuasi kuin jos korkealta

vuorelta joen juoksevan näät alas.
Sinussa ihme ois, jos estehistä
vapaana tuonne alas jäänyt oisit,

kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]
Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.
Toinen laulu
Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen
ajanut seuraamaan on pursin
pienin
mun laivaani, mi laulain merta kulkee,

takaisin kääntykää, oi, rannoillenne
ja älkää ulapalle uskaltako;

kenties, mun kadottain, te eksyisitte!
Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;
Minerva tuulen suo, Apollo
johdon
ja Musat